äitiys, arki, elämä, lapset, Perhe, ulkosuomalaisuus

Ihana kamala taapero

Naurattaa, itkettää – ja sitten hetken päästä taas naurattaa. Tällä hetkellä on elämä yhtä tunteiden vuoristorataa, niin taaperon kuin äidinkin osalta. Ei ole päivääkään ilman kunnon raivareita, vaikkakin joinakin päivinä voidaan selvitä vain parilla hassuilla raivareilla. On se kyllä kumma, miten jollain niin pienellä voi olla jo niin paljon sitä omaa tahtoa. Ainakin meidän tapauksessa puhutaan hyvin määrätietoisesta pikkuneidistä joka kyllä osaa sanoa ei, mutta hänelle itselleen tuota sanaa ei saisi sanoa.

Taaperon kanssa saa kyllä myös nauraa ja kunnolla. Meidän neiti tietää miten saada muut nauramaan ja osaakin käyttää huumorintajuaan saamaan tahtonsa lävitse. Välillä se onkin oikein sydäntäriipivää, kun hauskat hassutteluhetket muuttuvat ikäväksi itkuksi esimerkiksi nukkumaanmenoajan tullessa vastaan. 
Tänään meillä on onneksi ollut huomattavasti parempi päivä kuin kaksi edellistä, jotka olivat aivan kamalia. Raivareita toisensa perään joihinka mikään, ei mikään, auttanut. Sitten sitä pitäisi vaan itse pitää pokka ja pysyä viilipyttynä, vaikka sisällä kiehuisi. Ei se kyllä aina onnistukkaan ja välillä ne omatkin turhautumisen tunteet tulee näytettyä niin sille sinut turhautumaan saaneelle taaperolle kuin muillekkin seurassa oleville. Sitten tietenkin heti hermojen menetyksen jälkeen tulee huono-omatunto ja paskamutsi fiilis.
Toissapäivänä raivareita tuli esimerkiksi siitä, kun joutui istumaan autossa. Yleensä autossa istuminen on taaperon mielestä ihan okei, mutta toissapäivänä se ei todellakaan ollut okei, vaan kuunneltiin varmaan 40 minuuttia täyttä huutoa. Myös se kun joutui rattaisiin istumaan aiheutti 20 minuutin huudot, joka vain paheni jos yritin lohduttaa. Myös taapero loukkaanttui pahanpäiväisesti kun tarjosin hänelle lohikeittoa, mikä yleensä kyllä uppoaa hänelle ihan moitteettomasti. Suihkussa käynti oli myös kamalaa, vaikka sekin normaalisti kyllä sujuu mukisematta saippuapurkeilla leikkien. 
Mahtuuhan noita raivareita tosiaan joka päivään, mutta tuo yksi päivä oli kyllä oikein erityisen raskas – niin taaperolle kuin äidillekkin. Monestihan vielä tuollaisina päivinä käy niin, että jos sattuu itselläkin olemaan hieman huonompi päivä, saa taapero siitä vain lisäboostia omaan pahantuulisuuteensa. 
Ja osaahan se taapero myös olla maailman ihaninkin. Sydämeni sulattaa joka ikinen päivä kaikki ne rakkaudenosoitukset joita pieni taaperoni minulle antaa. Halit, pusut, katseet ja ”äitiiii” -huudahduset. Tyttäremme on kaksikielinen, joten meillä onalkanut vasta nyt tulemaan kunnolla sanoja. Äiti tulee ihan suomeksi, se kyllä meinasi jo ruveta tulemaan espanjalaisittain ”mami” mutta jankutettuani taaperolle olevani äiti enkä mami hän on sen ymmärtänyt. Papi eli isi tulee espanjaksi, mummu ja pappa suomeksi. Abuela ja abuelo (eli isovanhemmat espanjaksi) ei vielä ole tullut, mutta onhan ne hieman vaikeammat sanatkin kyllä. Meillä kuitenkin mummu ja pappa on minun vanhempani ja sitten mieheni vanhemmat ovat abuela ja abuelo. Myös joka ikinen kerta kun jossain näkyy koira tulee taaperon suusta mitä pikimmiten ”hauva”. Vesi tulee espanjaksi eli ”agua”. Tällä hetkellä mennään aika 50/50 sanojen suhteen mitkä ovat suomalaisia ja mitkä espanjalaisia. Haluankin vielä kirjoittaa paremmin ihan oman postauksensa tästä kaksikielisyydestä, jahka meillä hieman harjaantuu tuo puhe lisää. 
Elämä taaperon kanssa on kyllä ihanaa ja hauskaa, mutta myös ajoittain turhauttavaa ja suorastaan kamalaa. Pian meillä onkin ihan uudenlainen etappi edessä kun pikkuveli syntyy. Kauhulla ja mielenkiinnolla odotan, mitä mieltä meidän neiti tulee asiasta olemaan. Hän ei kyllä ole kovin mustasukkainen luonteeltaan ja aina ainakin kaikista muista vauvoista ja lapsista tykkää, mutta reagtio siihen kun tänne omaan kotiin tuodaankin uusi vauva pysyvästi, voi olla hieman erilainen. 
Olisi kiva kuulla myös muiden kokemuksia taaperoiden kanssa. Mitkä on ollut turhimmat raivarit mitä taaperonne on saanut? Mites mahdollisiin uusiin sisaruksiin on suhtauduttu? Kuulisin enemmän kuin mielelläni kokemuksia ja vinkkejä.

(2) Kommentit

  1. Vinkkejä ei ole antaa, ainakaan mitään toimivia 😛 Paitsi että kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä ja lisää kärsivällisyyttä vanhemmille. Oma pinna on palanut jo niin monta kertaa, että en koe itseäni enää kärsivälliseksi persoonaksi. Jokainen päivä kyllä yritän, parhaani mukaan. Mutta aivan liian monta pientä tahdonvoimaista olentoa meidän kotona x) Koen että itse olen myös vahvatahtoinen, ja enkä omaa missään nimessä sellaista helpomman pään luonnetta… Ja sitten omat lapset on toki perinny mun vaikean luonteen eikä miehen sellaisen kaikki käy ja menee… On kyllä kestämistä, liikaakin. Puran useasti iltaisin oloani ja mieltäni omalle äidille – hän aina lohduttaa että ihminen minäkin olen, ja kaikki tunteet ja fiilikset on sallittuja, myös ne negatiiviset ja vaikeat sellaiset. Äidit on kultaa <3 Ja sitähän mekin ollaan! Toivottavasti sitten viimeistään kun omat lapset on 20-30 vuotiaita niin helpottaa 😉

  2. Joo, mulla sama että tulee omille vanhemmille purettua sitten sitä ketutusta! Ja miehelle. 😀 Mutta joo, itselläni kanssa kun ei maailman helpoin luonne ole niin eipä se ole ihmekkään ettei tuolla lapsellakaan sitten… Ja mieheni on kyllä muuten rauhallisempi tapaus kun minä, mutta myös TODELLA jääräpää luonteeltaan. Joten, veikkaan ettei tästä meidän kakkosestakaan paljon sen helmpompaa tapausta ole odotettavissa…

    Mutta joo, kärsivällisyys on menetetty täälläkin ja monta kertaa. Välillä sitä miettii että miten muilla äidellä pinna kestää, mutta ei kai se aina kestäkkään. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *