elämä, Espanja, kulttuuri, ulkomailla asuminen, ulkosuomalaisuus

Ikuisesti ulkomaalainen

Espanja, tämä ihana maa, asuinmaani, jota saan kutsua kodikseni. Meidän kotikylämme San Pedro de Alcantára tuntuu enemmän kodille, kun mikään muu paikka missä olen ennen asunut. Siihen, miksi tämä paikka tuntuu enemmän kodilta kuin muut aikasemmat asuinpaikkani, on montakin syytä. Ensinnäkin, olen halunnut asettua ja juurtua tänne. Tässä kylässä on kaikki se mitä kaipaankin: ei liian pieni ollakseen tuppukylä, ei liian suuri ollakseen suurkapunki, lähellä niin merta kuin minun niin kovasti rakastamiani vuoriakin. Sopivan kokoinen paikka, jossa lähes jokaisella kauppa- tai ravintolareissulla törmäät johonkin tuttuun, tai edes puolituttuun.

Vaikka olen myös ylpeä suomalaisuudestani, tulee minulle joskus hieman haikea fiilis siitä, että en koskaan tule olemaan ”paikallinen”. Vaikka olisin asunut täällä 30 vuotta, tulen silti aina olemaan ulkomaalainen. Vaikka en ole espanjalainen, koen silti olevani asuinkyläni kyläläinen. Minulla on omat vakkari liha- ja kalakauppiaani, jotka tuntevat ja luottavat minuun jopa niinkin hyvin, että jos jollakin kerralla ei ole ollut vaikkapa käteistä tarpeeksi mukana, sanovat he vain että ”maksat sitten ensi kerralla”. Parhaimmat ystäväni, sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua aina aivan kuin olisin paikallinen, vaikka aina välillä joitakin kulttuurieroja esiin tuleekin.

Olen joskus kysynyt mieheltäni, että miltä tuntuu olla paikallinen jolla on ulkomaalainen puoliso. Hän vastasi, ettei ole sen erityisemmin edes miettinyt minua mitenkään ”ulkomaalaisena”. Suomalaisilla on myös yleisesti ottaen hyvä maine täällä. Kerran jopa yksi mieheni isotäti selitti äidilleni, että olivat tyytyväisiä kuullessaan minun olevan suomalainen eikä jonkun muunmaalainen, perusteenaan se kun me suomalaiset ollaan kuulemma niin fiksua kansaa. No, tavallaan hyvä juttu minun kannaltani, mutta tämä ajatusmaailma on myös hieman surullista. Aurinkorannikolla asuu paljon ulkomaalaisia ja vierailee hurjat määrät turisteja, joten täällä ollaan totuttu ulkomaalaisiin. Siltikin, monet paikalliset ovat itseasiassa aika rasisteja, etenkin tiettyjä kansalaisuuksia kohtaan.

”Maassa maan tavalla”

Sanonta ”maassa maan tavalla” on ihan hyvä ajatus siinä mielessä, että jokaisessa maassa tulisi edes jossain määrin kunnioittaa maan tapoja. Toki täällä Espanjassa ei ole mitään kovin tarkkoja ”sääntöjä”, kuten esimerkiksi joissakin erittäin uskonnollisissa maissa. Minä kyllä elän ihan suhteellisen maan tapojen mukaisesti, mutta en suinkaan siksi, että ajattelisin minun täytyvän toimia niin, vaan koska olen omaksunut monia paikallisia tapoja itselleni. Onhan miehenikin espanjalainen, joten paikalliset tavat ovat väistämättäkin jokapäiväisessä elämässäni myös meillä kotona. Kuitenkin minulla on myös niitä suomalaisia tapoja joista en luovu, enkä edes haluasi luopua. Oikeastaan olen sellainen kahden kulttuurin sekoitus, mikä on melkoinen rikkaus!

Aina joskus saan outoja ja jopa hieman tuomitseva kommentteja paikallisilta tuttaviltani liittyen suomalaisiin tapoihini. He kun näkevät asian niin, että kun olemme Espanjassa, tulisi meidän toimia niinkuin täällä toimitaan. Ehkä typerin kommentti minkä olen saanut, tapahtui pari viikkoa sitten erään paikallisen kaverini ihmetellessä, että miksi puhun lapsilleni suomea kun asumme kuitenkin Espanjassa. Kaikista eniten tämä kommentti yllätti minut ehkä siksi, kun olemme kuitenkin tämän kaverin kanssa tunteneet jo yli viiden vuoden ajan, enkä olisi uskonut hänen kyseenalaistavan tälläista asiaa. Mutta siis, miksi ihmeessä en puhuisi lapsilleni suomea? Suomenkieli on äidinkieleni, sekä se kieli jolla pystyn kaikista parhaiten itseäni ilmaisemaan. Kaksikielisyys tulee olemaan myös suuri rikkaus lapsilleni, sekä koen suomenkielen oppimisen myös heidän oikeudekseen. Heillä on oikeus saada mahdollisuus oppia heidän toinen kielensä ja kulttuurinsa. Se, haluavatko he tulevaisuudessa käyttää kieltä on heidän oma valintansa, mutta haluan antaa heille mahdollisuuden siihen.

Kulttuurierot osana arkea

Osa kulttuurillisista eroavaisuuksista ärsyttää, kummastuttaa tai jopa huvittaa. Mutta tiedättekö mitä? Tämä pätee myös joihinkin suomalaisiin tapoihin! Vaikka olen suomalainen ja ensimmäsei 20 vuotta elämästäni elin aikalailla normaalin suomalaisen kulttuurin mukaisesti, olen vieraantunut joistakin suomalaisen kulttuurin tavoista niin, että ne jopa tuntuvat nyt ajateltuna oudoilta. Yhtenä esimerkkinä ruokailuajat: Suomessa lounas syödään yleensä klo 11-12 aikaan, kun taas täällä klo 14-16 välillä. Nyt kun olen jo usean vuoden ajan syönyt täkäläisen ruokarytmin mukaan, tuntuu ajatus lounaan syömisestä jo klo 11 aivan hassulta! Enkä nyt missään nimessä tarkoita tätä pahalla tai suomalaiselle ruokarytmille naureskellen, olenhan minä itsekin syönyt niin suurimman osan elämästäni. Tällä hetkellä se tuntuu kuitenkin hyvin vieraalta, kun on jo niin tottunut tähän nykyiseen lounasaikaan.

Pahin ja vaikein kulttuurillinen ero omalla kohdallani on Suomen ja Espanjan lasten kasvatustapaan liittyvät erot. Lapsiin liittyvissä asioissa meillä kaikilla on yleensä aika vahvat omat mielipiteemme, tämä on myös asia missä toimin melko vahvasti suomalaisen tapojen mukaan. Tottakai myös jokaisella perheellä on omat tapansa, oli kyse maasta kuin maasta, mutta on myös niitä selkeitä kulttuurillisia eroja. Monesti omat kasvatustavat juontaa juurensa siitä omasta lapsuudesta ja siitä miten sinut on kasvatettu: moni toimii niinkuin omatkin vanhemmat ovat toimineet, sitten on myös niitä jotka syystä tai toisesta haluavat toimia aivan päinvastoin kun mitä omat vanhemmat. Olen huomannut kuuluvani niihin, jonka kasvatustavat tulevat vahasti sieltä omasta lapsuudesta. Yhtään Espanjaa tuomitsematta, näen jotkut suomalaiset tavat yksinkertaisesti vain loogisempina kuin paikalliset, anteeksi nyt vaan. Mainitaan nyt esimerkkinä muutama asia: etenkin lasten välipalat ovat täällä monesti todella sokerisia ja epäterveellisiä. Täällä myös antibiootteja syötetään todella helpoin perustein, niin lapsille kun aikuisillekkin. Meidän lapset eivät ole syöneet vielä yhden yhtäkään antibioottikuuria. Lasten kuritus: täällä edelleenkin on ok läväyttää lasta pyllylle hänen käyttäytyessään huonosti, omasta mielestäni ei todellakaan ole ok. Välillä minusta myös tuntuu, että osa opettaa lapsistaan, ehkäpä vahingossa, hieman ”uusavuttomia” eli heille ei edes anneta mahdollisuutta oppia hieman itsenäisemmäksi. Olen usein saanut ihmettelyjä siitä, miten hienosti meidän tyttö jo yksivuotaana söi ihan itse, sekä saan edelleenkin välillä ihmettelyjä tästä. Sitten taas yli kaksikymppinen mieheni veli pyytää edelleen äitinsä saksimaan hänelle spagetit pieniksi…

Lasten kasvatukseen liittyvät kulttuurierot ei suinkaan tule eniten esille mieheni kanssa, vaan muun lähipiirin tai jopa tuntemattomien kanssa. Meidän perheessä minä vietän eniten aikaa lasten kanssa, mutta tottakai meillä on perheen yhteiset pelisäännöt ja molempien vanhempien arvoja kunnioitetaan. Miehelleni olen kuitenkin pystynyt selittämään ja perustelemaan monta asiaa, joista mietin eritavalla kuin täällä. Hän on myös onneksi ymmärtänyt ja ottanut itsekin opiksi näistä asioista. Perheen ulkopuolisille on kuitenkin aika vaikea alkaa selittämään jotakin asiaa, että miksi suomalainen tapa olisi parempi kuin espanjalainen. Tästä aiheesta onkin syntynyt eniten erimielisyyksiä anoppini kanssa, etenkin ensimmäisessä raskaudessa ja esikoisen vauvavuotena. Nyt kuopuksen aikaan erimielisyyksiltä ollaan säästytty, ehkä osittain siksi että anoppikin tietää jo ne minun tapani toimia, minäkin olen toisen kohdalla hieman rennompi sekä ehkä molemmat ovat oppineet myös olemaan välillä kommentoimatta asiaa.

”Koen välillä suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä”

Vaikka omalla kohdallani paikalliset ystäväni sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua ihan samanlailla kuin muitakin, ovat silti nämä lapsiin liittyvät kysymykset juuri niitä jossa ulkomaalaisuuteni tulee aina välillä esiin. Joskus koen suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä. Enkä nyt tarkoita etten tulisi ymmärretyksi kielen vuoksi, vaan koska olen kasvanut joissain asioissa aivan eri ajatustapaan kuin täkäläiset. Täällä kun esimerkiksi monet, etenkin vanhemmat ihmiset, ajattelevat vieläkin, että vauvan itku on hyvästä ja se vahvistaa keuhkoja ja jos vauva otetaan aina heti syliin hänen itkiessään, oppii hän ”huonoille tavoille”. Olen asiasta kyllä aivan eri mieltä, mutta joillekin ihmisille on aivan turha edes yrittää selittää miksi olen eri mieltä, sillä he taas ovat kasvaneet niihin omiin tapoihinsa ja ajatuksiinsa eikä minun mielipide tule varmaankaan tätä ajatusta muuttamaan. Mutta tiedättekö kuinka paljon turhauttaa, kun vauvasi itkee ja sinulle hoetaan vieressä että ”sehän on vain hyvästä, vahvistaa kuule keuhkoja” ja sinä olet ainoa ehkä porukasta, joka ei ajattele näin. Onhan minulla onneksi omat vanhempani täällä, sekä muutama suomalainen ystävä tai tuttu jolle voin purkaa turhautumistani, mutta se ei poista sitä totuutta että täällä minä olen aina ja ikuisesti se usein hieman erilailla miettivä ulkomaalainen, ainakin omassa mielessäni. Paikallisille joku niin normaali asia voi olla taas minulle jotakin todella poikkeavaa omasta ajatusmaailmastani.

Ulkomaalainen, ulkosuomalainen, espanjalaistunut suomalainen

Vaikka olen nyt kirjoittanut, että osa kulttuurieroista tuottaa hieman päänvaivaa, on minun mainittava että on paikallisessa kulttuurissa silti ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Ja niinkuin elämässä yleensä, kaikessa on ne hyvät ja huonot puolensa. Rakastan espanjalaisten (tai ehkä paremminkin andalucialaisten) rentoa ja härskiä huumoria, paikallista ruokaa ja ravintolakulttuuria, sitä että tunteet näytetään ja kerrotaan usein halein, pusuin ja sanoin. Rakastan luontoa täällä ja monipuolisia harrastus mahdollisuuksia, rakastan ylipäätään tätä maata. Koen moneltakin osin olevani hyvin paikallistunut ja luonteeni vastaa monellakin tapaa täkäläistä. Olen sosiaalinen, kovaääninen, räväkkä ja jääräpäinen, rakastan perheen ja ystävien kanssa hengailua, ruoka on yksi suurimmista intohimoistani ja nautinnon kohteistani. Sitten minussa on se toinen, ehkä hieman suomalaisempi puoli, joka ei halua koko sukua mukaan synnytykseen, joka kaipaa välillä yksinoloa ja joka suuressa ihmismassassa ja metelissä ahdistuu. Toki molempiin kulttuureihin mahtuu vaikka minkälaisia persoonia ja luonteita, mutta tämä nyt oli tälläinen hyvin kärjistetty ja yleistävä esimerkki.

Vaikka kaksikulttuurinen elämä on rikkaus, on joskus hieman haikeaa, etten koe itseäni aivan täysin minkäänmaalaiseksi. Tiedän olevani suomalainen, mutta en tunne itseäni täysin suomalaiseksi. En kuitenkaan missään nimessä tunne itseäni espanjalaiseksikaan, vaikka olisinkin joissakin asioissa ”hyvin espanjalaistunut”. Täällä olen se ”guiri”, ulkomaalainen, nyt ja aina. Suomessakaan en kuitenkaan ole enään minkään kylän kyläläinen. Olen kotoisin Tampereen seudulta, muttei minulla ole varsinaisesti mitään kotikylää, sillä olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni eri paikkakunnilla. Ei minulla myöskään ole Suomessa enään mitään kotia, kun vanhempienikin koti on täällä. Suomessa vieraillessa olo on samaan aikaan kotoisa ja vieras. Tutut maisemat ja muistot, mutta aina myös niin paljon uutta ja unohtunutta. En ole kovin perillä uusista suomalaisesta musiikista, televisio-ohjelmista, uusimmista trendeistä tai tapahtumista. Tämän lähes vuoden ajan kun olen blogiani kirjoittanut ja somettanut ahkerammin, olen pysynyt ehkä hieman paremmin kärryillä Suomen meiningeistä. Koen myös aina pienimuotoisen kulttuurishokin, kun kerran vuodessa Suomessa käyn (tosin tänä vuonna jää välistä, joten nyt tuleekin varmaan kahden vuoden tauko Suomesta!). Ihmisten hiljaisuus ja rauhallisuus ihmetyttää, kaupassa kauppakassin loppusumma kauhistuttaa. Kerran talvella Suomessa käydessäni lumi ihmetytti ja ihastutti aivan hurjasti, kesällä yleensä myös luonto ja metsän rauha saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kuitenkin aina tänne Espanjaan palatessa olo on sama: ihana olla taas kotona. Minun kotini on täällä. (Tämän viimeisen lauseen kirjoitettuani minulla tuli tippa linssiin, enkä edes tiedä miksi. Ehkä se on se tyytyväinen ja onnellinen tunne, kun todellakin tunnen kotini olevan täällä?)

Tähän onkin nyt hyvä lopettaa tältä erää. Olisi kiva kuulla kommenttiboksin puolella, mitä ajatuksia postaus sinussa herätti? Ihanaa sunnuntai-iltaa / alkavaa viikkoa kaikille! <3

Ps. Kuvissa kaksi ihanaa ja hyvin rakasta paikallista ystävääni, joista toinen on myös meidän esikoisen kummi.

Seuraa myös:

Instagramissa: @karlakivimaki

Facebookissa: Karla K – Elämää Espanjassa

(12) Kommentit

  1. AnnaPop says:

    KKK – kolmannen kulttuurin kasvatit. Törmäsin joskus tähän termiin, ja itseni lokerointi oli helpompaa 😀 Törmään samaan ”ongelmaan” – olen venäläinen, mutta Suomessa kasvanut; en ole suomalainen, vaikka koko lapsuuteni ja nuoruuteni siellä viettänyt, oli vaikea tuntea itseään porukkaan kuuluvaksi koska minua kiusattiin taustani vuoksi; en ole kuitenkaan oikeastaan venäläinenkään, kun en ole siellä asunut 2 vuotta pidempään, vaikka vanhempani kyllä kasvattivat minua venäläisen kulttuurin mukaan; koko aikuisikäni olen asunut Espanjassa, mutta en ole espanjalainen; ja näitähän voisi jatkaa 🙂 Tässä vielä wikipediasta: ”Matkalaukkulapsi eli kolmannen kulttuurin kasvatti (Third Culture Kid, TCK) on henkilö, joka on asunut osan lapsuudestaan toisessa kulttuurissa tai maassa kuin mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin. Lapsi omaksuu eri kulttuurien tapoja, mutta ei koe kuuluvansa täysin mihinkään. Hän omaksuu synnyinmaansa kulttuurin (ensimmäinen kulttuuri) tapoja ja toisen kotimaansa kulttuurin (toinen kulttuuri) tapoja muodostaen uuden kolmannen kulttuurin. Lisäksi hän saattaa yhdistää monien muiden kulttuurien tapoja käydessään ulkomailla mahdollisesti kansainvälistä koulua. Ulkomailla syntynyt matkalaukkulapsi voi olla maahanmuuttaja kotimaassaan tai uussuomalainen Suomessa.” Samaistuin siis jotenkin tähän, että jokainen voi muodostaa uuden oman kulttuurin. Ja vaikka tuossa puhutaan lapsista, niin mun mielestä käy myös vanhemmille lapsille – sitähän me ollaan oltu kun tänne on muutettu, ainakin iän puolesta, aikuisia lapsia 😉 Yleensä kun joku kysyy mistä tulemme (esim. matkoilla) vastaan Espanjasta, sitten tulee mutta kun ette näytä espanjalaisilta (miestänikin luullaan aina guiriksi), selitämme että mies on espanjalainen ja minä olen Suomesta kotoisin. Sitten jos ja kun he näkevät passini ja sukunimeni niin monesti se tunnistetaan venäläiseksi sukunimeksi. Ja soppa on valmis! Varsin vaikeata tämä lokerointini on ollut mieheni isälle – hän ei tiedä minkä maalainen olen tai mistä tulen (Suomi vai Venäjä), joten hän sanoo vaan aina ”en tú país”. Mulle on kauhean tärkeää että omat lapset kasvavat ja oppivat kaikista kulttuureista, ja olen ihan tapellut Registro Civilin kanssa että lapsilla on oikeassa muodossa venäläinen sukunimi (mask. ja fem.), kun espanjalaisen virkamiehen mieli ei taivu siihen että sisaruksilla voi olla eri sukunimet – edes sen yhden kirjaimen erolla (ja siis ihan lain mukaankin voi olla, mutta you know). Nyt tuli aivan sikapitkä vastaus, anteeksi. Voisin jatkaa aiheesta vielä lisää, mutta enää ei kehtaa 😀

    1. Hahah, no kylläpäs kehtaa! 😉 Mielenkiintoista mietiskelyä! Sun kommentit aina ilahduttavat mieltä. Ja sepä se, auikuisia lapsia tänne muuttaessa ollaan vielä oltu! Se kahdenkympin ikä oli itseasiassa todella hyvä ikä muuttaa tänne, sillä jokatapauksessa silloin ihminen on jonkinsortin muutoksen partaalla. Minä olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni suomessa, mutta aikuisiän täällä joten ensmmäinen oma koti, perhe, jne. on kaikki tapahtunut täällä! Tulikin mieleen että puhutko venäjää ja osaako lapsesi puhua venäjää?

      1. AnnaPop says:

        Kyllä puhun venäjää 😀 Ja esikoinen puhuu myös, hän osaa espanjaa, venäjää ja suomea. Kaksi ensimmäistä kieltä ovat yhtä vahvoja, suomi tulee perässä, koska en kotona puhu suomea – meillä on kyllä kirjoja ja katellaan ja laulellaan suomalaisia lastenlauluja, mutta emme siis puhu aktiivisesti. Siksi musta on aivan mahtavaa, kun on noita suomenkielisiä palveluja – esikoinen oppi suomenkielen Tuiskulan kerhossa, ollaan käyty myös Suomi koulua ja nyt olisi tarkoistus aloittaa eskarissa suomalaisessa koulussa. Mä oon oikeasti tosi innoissani että lapsi voi oppia suomenkielen täällä, ja nimenomaan olla siinä ”suomenkielisessä ympäristössä”, mitä mä en kotona voi järjestää. Usein nää suomalaiset palvelut nähdään negatiivisena täällä (adaptoitukaa, parempi kun käyttää paikallista, menee paikalliseen kouluun jne jne), mutta tosi harvoin puhutaan just et miten nää palvelut palvelee just meidänkaltaisia, joilla esim. lapset on syntynyt täällä, mutta haluamme että oppivat myös sitä toisen vanhemmat kulttuuria, kieltä ja syövät ruisleipää 😀 Fazerit on sit mulle, hahah!

        1. Vautsi, kuulostaa mahtavalta! 🙂 Ja joo, olen samaa mieltä että nämä suomikerhot ja koulut ovat todella hyviä varsinkin ”meidänkaltaisille” joiden pitää tehdä hieman ekstrahommia suomenkielen oppimisen vuoksi. Mekin käytiin muutama kerta pacosintuvan perhekerholla leikimässä, juurikin tuon suomenkielen vuoksi. Onneksi myös mummu ja pappa ovat meillä hyvänä apuna suomenkielen oppimisessa. Vielä ainakin tilanne on aika 50/50, suomi ja espanja taittuu molemmat yhtä hyvin, mutta tosiaan päiväkodinja koulun alkaessa varmaankin väistämättä espanja kiilaa edelle.

          Nams, tulikin tässä kunnon himo fazeriin! 😀

  2. mamafinlandesa says:

    Sain joskus vähän samantyylisen kommentin suomen kielen puhumisesta :”mitä järkeä kun eihän sitä kukaan maailmassa osaa” ei siis ole mikään englantiin tai espanjan kieleen viittaava..

    Tosi paljon samaa koen itellä täällä. Mulla tuli aika vahvasti ekaa kertaa tuo vieras olo Suomessa viime vuonna. Niin monet ystävät aina hehkuttavat kuinka sitten nähdään kun tänne tuut ja sitten kun siellä olin niin hyvä että kerittiin se kerta nähdä… tämä on ehkä se asia mitä vihaan Suomesta eniten. Aikatauluttamista. Kaikki pitää suunnitella niin paljon etukäteen ja ymmärrän sen koska työt yleensä vaikuttaa tähän ja muu elämä mutta silti. Ei se täällä ole niin hankalaa nähdä ystäviä..

    1. Joo, tuosta monet kanssa aina sanovat että kun Suomessa kaikki on niin aikataulutettua! Mä olen itse todella extempore ihminen enkä vaadi sen kummempia aikatauluja, toki joitakin asioita on kiva suunnitella etukäteen, mutta monesti menen hieman fiiliksen mukaan. Aina perjantain vaaniessa ovella aletaan kavereiden kanssa kyselemään että hei, mitäs viikonloppuna, nähdäänkö?!

      Ja joo, mä olen saanut myös kommentteja että miksen puhu englantia lapsilleni? Tämäkin minusta hieman hassua, sillä ei englanti todellakaan ole minulla mikään vahva kieli. Osaan puhua ja ymmärrän lähes kaiken, mutta kyllä espanja on minulla paljon ahvempi kieli kuin englanti. Ja toisekseen, minulle se oman äidinkielen opetus lapsille on tärkeää. Englanninkielen oppiminen olisi toki myös tärkeää, mutta toivottavasti he voisivat oppia sitä sitten koulussa/joillakin lisäkursseilla jne.

  3. Kiitos taas kirjoituksestasi! On aina yhtä mielenkiintoista lukea kokemuksistasi sekä ihan pienistä arjen asioista. Hauskaa sinänsä, että itkevää lasta ei voisi ottaa syliin, mutta aikuisen miehen spagetit voi äiti pilkkoa😁 Hienoa, että olet pitänyt pääsi ja huomioit lapsia kuten kuuluukin. Siitähän se perusluottamus elämään tulee, että hädän hetkellä aikuinen on läsnä. Kummasti suomalaislasten keuhkot ovat vahvistuneet, vaikka heitä ei huudateta.🤔

    1. No sanoppas muuta! 😀 Joo, kyllä minä olen alusta asti vauvani ottanut aina syliin, sanoivat muut mitä sanoivat…ja vähän aikaa sitten sainkin kuulla että olen lellinyt lapseni pilalle kun hänet vauvana otin aina heti syliin hänen itkiessään..joopa joo! ei ole lellity, paha uhma vain päällä. Kiitos Tiina kommentistasi ja hyvää kesää! 🙂

  4. Kiva lukea tekstejäsi. Itse olen asunut noin 28 vuotta Saksassa. Olen hyvin integroitunut. Minulla on oma talo, firma ja saksalaiset kaverit. Mies ja sukunimikin on saksalainen. Rakastan asua täällä ja en voisi kuvitella asuvani enään Suomessa. Ei Suomessa mitään vikaa ole, mutta elämäni on hyvin saksalaista.
    Mutta kun avaan suuni niin voimakas suomalainen aksentti kertoo, että en ole täältä kotoisin. Eli olen ja pysyn ulkomaalaisena ja suomalaisena. Hassua, mutta se ei haittaa minua enään yhtään. Ehkä siksi, että minusta on kiva olla vähän erillainen kuin muut. 😉 Olen positiivisesti poikkeava. Elämäni on monen kulttuurin sekoitusta ja se on suuri rikkaus, mitä monella ei ole. Sitä en vaihtaisi pois. Ja vahva aksenttikaan ei enään haittaa, kun se kuuluu nykyään minun brandiin. Mainostan omaa firmaani ja minua juuri näillä niinsanotusti negatiivisillä puolilla. Olen kääntänyt ne positiiviseksi. Ehkä siksi en itse enään huomaakkaan, että olen ulkomaalainen. 🙂 🙂
    Olet Karla niin ihanan raikas ja lapsesi herttaisia. Kasvata ne juuri niin kuin sinä olet ja sinusta hyvältä tuntuu. Se on heillekin tulevaisuudessa iso rikkaus, kun ymmärtävät kahta kieltä ja kulttuuria. Ehkä jossain vaiheessa puhe suomeksi jää vähemmälle, mutta ovat ovat saaneet kahdenlaisen kasvatuksen ja se on arvokasta ja joustavaa luonnetta tekevää. Pian se on ystävillesikin normaalia, että sinulla on omat tavat ja ehkä ottavat jopa jotain tapoja sinulta. Vieraan asian hyväksyminen kestää kauan ja tällä tarkoitan kavereitasi, jotka ovat siihen kulttuuriin syntyneet. Ajattele mikä onni meillä on. Saamme valita ne parhaimmat palat molemmista maista ja tavoista. Oikea lottovoitto meille ulkosuomalaisille. (toi on musta muuten aika karsee sana. :))

    1. Voi kiitos paljon ihanasta kommentistasi! Näinhän se juurikin on, saamme valita ne parhaat palat kummastakin kulttuurista ja sehän onkin ihan huippua! 🙂 ja joo, täällä kanssa usein uusiin ihmisiin tutustuessa hetken kuluttua tulee kommentti ”puhut todella hyvää espanjaa ja hyvällä andalucian aksentilla, mutta kyllä puheestasi silti kuulee ettet ihan täältä ole kotoisin..jote mistäs olet kotoisin oikeen?” 🙂 ja erilaisuus on pop! Itsekin tykkään erilaisuudesta, mutta toki joskus tulee sellainen pieni ”kuuluvuuden kaipuu”, vaikka tunnenkin kuuluvani tänne.. 🙂

  5. Tämä oli kiva postaus ja mukava kuulla, että olet kotiutunut Espanjaan hyvin, vaikka välillä tuntisitkin olosi ulkomaalaiseksi. Uskon myös, että suomalaisten hyvä maine maailmalla on helpottava tekijä. Ainakaan suhtautuminen ei heti alkuun ole negatiivista, se on sitten itsestä kiinni mihin suuntaan se kuva muuttuu 😀 Olen itse ollut ulkosuomalainen jo 8 vuotta, mutta koska olen asunut nämä vuodet monessa eri maassa, tunnen silti vahvasti olevani nimenomaan suomalainen. Saa nähdä miten kotoisaksi oloni Suomessa tunnen, jos sinne joskus muutan takaisin. Asiat ovat kuitenkin kovasti muuttuneet ja itse on jämähtänyt tiettyyn kuvaan kotimaasta.

    1. Kiitos Noora kommentistasi ja mukava kuulla! 🙂 Ja Joo, meillä suomalaisilla on kyllä hyvä maine yleisesti ja se helpottaa varmasti monien suhtautumista, vaikka toisaalta hieman ikävää että kansalaisuuden mukaan ketään luokiteltaisiin. Sepä se, ei se Suomi varmaan ole enään sellainen mitä itsekkään siitä ajattelee, moni asia varmasti muuttunut ja ”aika kullannut muistoja”. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *