Karla K

Elämää Espanjassa

8 x Epäsuositut mielipiteet

Olen joskus muiden blogeissa nähnyt tämänkaltaisia postauksia ja niitä on ollut hauska lukea. Epäsuosittu mielipide on sinänsä hassu konsepti, kun onhan mielipiteitä jokalähtöön. Jotkut ovat varmasti erimieltä kanssani, jotkut sitten taas samaa mieltä. Kai nämä epäsuositut mielipiteet ovat sellaisia, joista oletetaan vähemmistön olevan kanssasi samaa mieltä? En oikein edes tiedä.

Ja hei, mielipiteitäni ei kannata ottaa niin vakavasti. Nämä ovat vain omia mielipiteitäni asioista, mutten tarkoita että millään tavalla mollaisin muiden tapaa toimia – meillä jokaisella kun oma oma makumme asioiden suhteen, eikä mielipiteistä oikein voi kiistellä.

1. En erityisemmin fanita tyypillistä, monissa suomalaisissa kodeissa esiintyvää, todella simppeliä harmaavalkoista sisustusta. Tälläiset kodit on toki ihan puhtaan ja freesin näköisia, mutta mielestäni hieman persoonattomia ja toinen toisensa kopioita. En kuitenkaan väitä, etteikö tälläinen harmaavalkoinen koti voisi hyvällä maulla sisutettuna olla mieleeni, mutten silti omaa kotiani näin laittaisi. En minäkään sisutuksessa mikään väreillä hurjastelija beigen ruskean kotimme kanssa ole, mutta tykkään lämpimistä ja kotoisista sävyistä.

2. En tykkää Instagramin tarina -osuuden filttereistä, ainakaan niin, että käyttäisin niitä omissa stooreissani. Varsinkin ne pari samankaltaista filtteriä mitä lähes kaikki käyttävät, taitaa olla retro tms. nimeltään,  missä on jotain pieniä pistehileitä ja ovat hyvin yksivärisiä. Joo, ehkä näillä filttereillä tulee yhtenäisemmät ja ”esteettisemmät” tarinat, mutta itse kannatan aitoutta. Nämä filtterit kuitenkin vääristävät aika paljon ja lisäksi kun joka toinen käyttää samaa filtteriä, on siinä persoonallisuus kaukana. Silloin tällöin käytettynä nämä on ihan ok.

3. Instagramiin vielä liittyen, en myöskään ihaile niitä tylsiä ja yksivärisiä, mutta niin tarkkaan suunniteltuja feedejä. Kaikki kuvat ei välttämättä edes ole mitenkään kivoja, mutta niitä on koska ne sopivat feediin. Näitä beessin tai harmaan sävyisiä feedejä tuntuu olevan joka toisella tuolla Instagramin puolella. En itsekään yleensä lisää kuvia, mitkä aivan täysin riitelevät muiden kuvieni kanssa, mutta tykkään että kuvissa ja feedissa saa olla väriä sekä eloa! Myös persoonaa ja vaihtelevuutta saa olla. Olen siis selkeästi enemmän aitouden puolesta puhuja, mutta meitä on moneen.

4. En hullaannu lastenvaatteista, enkä osta lapsilleni merkkivaatteita. Monet Suomessa tällä hetkellä pinnalla olevat lastenvaatteet eivät edes ole makuuni. Ainut lastenvaatemerkki, mistä oikeasti pidän kovasti ja ”fanitan”, on Martinexin muumivaatteet! Niitä on aina pakko saada lapsille Suomen matkoilta. Muuten meidän lastenvaatteet onkin aikalailla ihan vaan H&M:ltä. Itseasiassa Noelin lähes kaikki vaatteet tällä hetkellä on kaverini lapsen vanhoja. En kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että olisi väärin tykätä lasten merkkivaatteista ja käyttää niihin rahaa. Ja onhan se myös huippua, että Suomessa moni tukee Suomalaisia/pohjoismaalaisia lastenvaatemerkkejä ja varmasti ne ovat myös laadukkaitakin.

5. Vastasyntyneet vauvat eivät saa minua hulluksi ihastuksesta. Tai no, omat lapset saavat hulluksi huolesta ja rakkaudesta, mutta nautin vauva-ajasta enemmän vasta kun ensimmäiset pari kuukautta ovat kuluneet. Ehkä se on se, ettei vastasyntyneisiin oikein vielä saa minkäänlaista kontaktia, sekä myös se epävarmuus ja stressi kaikesta uudesta. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki vauvaan liittyvä oli uutta ja ihmeellistä, kaiken kanssa oli todella varovainen. Toisen lapsen kohdalla itse vauvan hoitoon oli paljon rennompi ote heti alusta, mutta meillä meni hetki opetella elämään kahden lapsen kanssa. Nyt tämä kahden lapsen arki tuntuu aivan luonnolliselta ja sujuvalta, kun olemme vihdoin oppineet omat tapamme hoitaa tämä arki.

6. En halua käyttää kookosöljyä (paitsi korkeintaan ihonhoitoon). Eikä tämä johdu kookosöljyn mausta, mielestäni siinä ei ole mitään vikaa. Monet käyttävät sitä sen vuoksi, että se on terveellistä. Olen kuitenkin lukenut useampia artikkeleita kookosöljyn terveellisyydestä puolesta- ja vastaan ja olen itse tehnyt päätöksen, että hankin hyvät rasvat mielummin muualta. Esimerkiksi avocadoista ja oliiviöljystä, niitä kumpaakin kun täällä Espanjassa on hyvin tarjolla ihan kotimaisina.

7. En (enään) pidä tatuoinneista. Ja itseltänihän löytyy kuitenkin 6 tatuointia, joista osa on semi-isojakin. Kun olin 18 vuotias, aloin ottamaan hullunlailla tatuointeja. Osa ei onnistunutkaan ihan toivotulla tavalla ja nyt haaveissani olisi joskus vielä poistattaa pari rumaa tatuointiani. Myöhemmin olen muutenkin kyllästynyt tatuointeihin ja jos nyt saisin valita, en olisi ottanut suurinta osaa tatuoinneistani. Pärjäisin oikein hyvin ilman yhtäkään niistä, muttei pari siroa tekstiä minua haittaakkaan. En oikeastaan edes aina muista niiden olemassaoloa, mutta kaksi tatuointiani on niin kamalia, että joudun niitä aina peittelemään. Toinen niistä löytyy nilkasta, toinen käsivarren sisäpuolelta.

8. En tykkää yhtään laulukilpailu tv-ohjelmista! Pikemminkin, en voi sietää niitä. Ja arvatkaa vain, rakastaako mieheni niitä? Kyllä. Meillä on aina pientä vääntöä, kun La Voz (Sama konsepti kuin The Voice of Finland) alkaa… Minulla oikeasti rupeaa särkemään päätä ne uikutukset. Minua ei myöskään ole siunattu minkäänlaisella rytmitajulla, joten en edes ymmärrä milloin joku laulaa hyvin ja milloin huonosti.

Siinä olisi sitten tältä erää. Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään! Oletteko jostakin samaa/eri mieltä?

Ps. Haastan Elinan myös tekemään tällaisen postauksen ja jakamaan omat epäsuositut mielipiteensä. Uskon, että häneltäkin voisi muutama mielipide löytyä. (tähän pusuhymiö)

Pps. Voit seurata blogiani näillä sivuilla, jotta saat aina ilmoituksen uusista postauksista:

Blogit.fi
Instagram @karlakivimaki
Facebook

Haastatteluni MTV Uutisissa ja tämänhetkiset karanteenikuulumiset

Lähes koko karanteenin ajan on satanut, tai vähintäänkin ollut pilvistä, mutta tänään taas aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Hola vaan kaikille! Minulla näköjään tämä karanteeni menee tälläisissä vaiheissa: aluksi olo oli hieman järkyttynyt koko tilanteesta, mutta energiaa riitti vaikka ja mihin. Puuhastelin koko ajan jotakin, en tiedä oliko se sitten ajankulumisen vuoksi, vai että saisin muuta ajateltavaa. Kunnes sitten viimeviikon lopulla minulle alkoikin iskea ahdistus ja negatiiviset ajatukset valtasivat mieleni. Olin ihan masis ja kaikki oli ihan hälläväliä muutaman päivää. Nyt olen kuitenkin saanut ajatukseni käännettyä paremmiksi. Täytyy yrittää ajatella positiivisesti ja unohtaa hetkeksi kaikki paha, jotta jaksaa. Tilanne tulee kestämään vielä kauan, eikä se surkuttelu ainakaan tätä tilannetta millään tavalla helpota. Loppujen lopuksi, tämä karanteenihan kuitenkin on meidän kaikkien parhaaksi. Toisekseen, itse ainakin iloitsen siitä että saan viettää karanteenia omassa kodissa. Mikä paikka maailmasta sen parempi olisikaan, kuin se oma koti kullan kallis?

Toistan varmaan itseäni, mutta positiivista tässä on myös perheen kesken vietetty aika. Vaikkakin rehellisyyden nimissä, ollaanhan tässä nyt niin tiiviisti yhdessä, että väkisinkin rupeaa välillä toisen naamavärkki ärsyttämään. Ainakin meillä on tälläista ollut havaittavissa, haha. Muutaman kerran tämän karanteenin aikana on hieman ääntä korotettu ja tiuskittu, mutta onneksi (ja ihme kyllä) ei olla saatu Borjan kanssa vielä yhtäkään riitaa aikaan!

Positiivista tässä karanteenissa on minulle itselleni myös se, että olen saanut kokkailla ja leipoa rauhassa Borjan ollessa lasten kanssa. Rakastan ruuanlaittoa, mutta tämänhetkisestä elämäntilanteesta johtuen ei siihen aina löydy tarvittavaa aikaa. Arjessa onkin monesti turvauduttava niihin kaikista helpoimpiin ja nopeimpiin resepteihin, mutta nyt olen päässyt kokeilemaan uusia juttuja keittiössä, jes! Enkä taida muuten olla ainut, joka on keittiön puolella viettänyt aikaa. Instagramini feedi ja stoorit ovat viimeaikoina täyttyneet muidenkin herkullisista leipomuksista. Myös äitini kanssa soitellessa käymme aina lävitse uusimmat reseptit, mitä olemme kokeilleet nyt karanteenissa. Koko ajan tekisi mieli syödä ja herkutella!

Tutut kasvot Maikkarin uutisissa

Sain pari päivää sitten yhetydenoton Maikkarilta, että josko voisin antaa heille haastattelun Espanjan tämänhetkisen tilanteen tiimoilta. ”Miksipä ei”, ajattelin, olisipahan taas yksi uusi, hieman erilainen kokemus. En kuitenkaan tiennyt, että kyseessä olisikin videohaastattelu. Kun sitten eilen sain puhelun, että voitaisiinko ottaa haastattelu videopuhelun merkeissä, menin aivan sekaisin jännityksestä. Borja oli lasten kanssa alakerrassa ja minä lukittautuneena meidän makkariin. Yritin tsempata itseäni, mutta väkisinkin jännitys vain pysyi, kun ajattelin että ehkä tämä päätyy myös uutisiin. Mitä jos sanoisinkin jotakin väärin tai muuten vain nolaisin itseni? Haastattelu onneksi meni kuin menikin ihan hyvin, vaikka kyllä minulla mutaman kerran sanat meni sekaisin. En ollut edes varma milloin ja missä haastattelu tulisi ulos, mutta tänään sitten alkoikin tulla kavereilta viestiä, kun tuttu ääni oli alkanut kuulua telkkarista. En meinannut ensin edes itse uskaltaa sitä katsoa, mutta loppujen lopuksi päätin katsoa sen. Ei se nyt ollutkaan niin paha kuin ajattelin! Heh, on muuten kerrottava myös yks pikku moka: haastattelun jälkeen vilkaisin itseäni peilistä ja tajusin, että valkoisesta t-paidastani loisti rintsikkani täysin lävitse! Onneksi tämä pikku moka ei kuitenkaan näkynyt videossa…

Tästä linkistä pääset katsomaan haastattelun Maikkarin sivuilta!

Nyt ajattelin siirtyä terassin puolelle ja liittyä muiden seuraan legoilla rakentamaan. Tsemppiä ja jaksamista kaikille tämän kurjan tilanteen keskelle! 

Ps. Minut löytää myös Instagramista nimimerkillä @karlakivimaki 

Minun tarinani: Kuinka päädyin Espanjaan

Kyllästyttääkö muitakin jo koronajutut? Minua ainakin. Vaikka tykkään lukea tekstejä muiden karanteenielämästä, on välillä ihan jees lukea muitakin juttuja. Pari päivää sitten juttelin Instagramissa erään suomalaisen naisen kanssa, joka asuu Kataloniassa ja kyselimme toisiltamme kuinka olemme päätyneet nykyisiin asuinpaikkoihimme. Tälläiset tarinat kiinnostaa ainakin minua itseäni, joten ajattelin kirjoittaa oman tarinani siitä, miten päädyin asumaan tänne Marbellaan.

”Me ajateltiin muuttaa ensi vuonna jonnekkin päin Etelä-Eurooppaa, lähdetkö mukaan?”

Se taisi olla sunnuntai, kun äitini soitti minulle. Meillä taisi äitin kanssa olla jotain pientä känääkin meneillään, mutta erimielisyydet unohtuivat nopeasti kuullessani mitä asiaa hänellä oli. ”Me ajateltiin muuttaa ensi vuonna jonnekkin päin Etelä-Eurooppaa, lähdetkö mukaan?” hän sanoi. En miettinyt hetkeäkään vastatessani heti ”no tottakai!”. Eihän minulla ollut mitään, mikä minua Suomeen oli sitonut. Toisekseen, ulkomaille muutto oli ollut ikuinen haaveeni. ”Ajele tänne mökille, niin suunnitellaan lisää” kuulin äitini sanovan ja vain hetkeä myöhemmin oli silloisen autoni nokka suuntaamassa kohti mökkiämme, jossa vanhempani viettivät lähes kaiken vapaa-aikansa.  Ja niinpä alkoi suunnittelu muutostamme.

Aluksi vaihtoehtoina olivat Espanja, Ranska ja Italia. Ensimmäisenä listalta tippui Ranska, kun ajattelimme että kieli voisi olla haastavaa oppia. Lyhyen googlettelun jälkeen myös Italia tippui listalta. Jäljelle jäi siis Espanja. Sitten alkoikin arvuuttelu, mihin päin Espanjaa haluaisimme muuttaa. Tässä vaiheessa Marbella ei ollut vielä vaihtoehdoissamme.

Koska olemme ehkä hieman hulluja ja kaikkeen pitää lähteä aina täysillä mukaan, oli tarkoituksena heti ostaa talo, sen sijaan että olisimme vuokranneet ja ensin kokeilleet Espanjassa asumista. Niimpä vanhempani lähtivät 2013 syksynä talojen katselu reissulle tänne Espanjaan. Ensin he kartoittivat Torreviejan, todeten hyvin nopeasti ettei se olisi meidän paikkamme. Sitten alkoi talojen kuumeinen etsintä Benalmádenasta. Benalmádenassa he kovasti ihastuivatkin yhteen taloon, mutta halusivat nähdä vielä muitakin kohteita. Tässä kohtaa heitä kierrättänyt kiinteistövälittäjä oli jo hieman oppinut tuntemaan heidän makuaa, joten uskalsi hän ehdottaa yhtä kohdetta Marbellan suunnilta. Vielä tuona samaisena päivänä auringonlaskun aikaan he pääsivät katsomaan tuota kyseista taloa. Muistan  sen hetken vieläkin kuin eilisen. Olin itse Suomessa, silloisessa kodissamme. Ystäväni Saara, veljeni ja minä makoilimme sohvalla, varmaankin Salattuja Elämia katsellen. Saara rapsutteli silloista koiraani, kääpiöpinseri Ranea. Sitten puhelimeni soi. Vastasin äidilleni puhelimeen ja hän alkoi heti selittämään minulle aivan innoissaan, kuinka he olivat nyt löytäneet unelmien talonsa. Talo vaatisi hieman remonttia, mutta se oli täydellinen heidän makuunsa.

Tuosta puhelusta meni reilut puolisen vuotta, kun kaupat talosta oli tehty. Kauppojen teon jälkeen hyvin nopeasti alkoi remontti. Syyskuussa 2014, vuosi päätöksestämme muuttaa, vihdoin muutimme tänne Espanjaan kahden henkilöauton voimin, mukanamme tärkein omaisuus ja 3 koiraamme. Vanhempieni talon remontti ei ollut tuolloin vielä täysin valmis, joten asuimme muutaman kuukauden vuokralla lähellä Esteponaa, Casares Costalla.

Paljon on muuttunut lähes 6 vuodessa

Ensi syksynä, syyskuun enimmäinen päivä, tulee Espanjassa asumista täyteen 6 vuotta. Toisaalta pitkä, mutta toisaalta lyhyt aika. Paljon on kuitenkin kerennyt tapahtua tuossa välissä. Olin tänne muuttaessani 20 vuotias ja asuin vanhempieni luona. Nyt täytän kesäkuussa 26, toki nuori olen vieläkin, mutta asun omassa rivitalonpätkässämme mieheni ja kahden lapsemme kanssa.

Kuudessa vuodessa olen kerennyt oppimaan espanjankielen, olen kokeillut kiinteistövälittäjän uraa (vain todetakseni ettei se ole minun juttuni), olen opiskellut vastaanottovirkailijaksi sekä työskennellyt paikallisessa hotellissa. Olen tutustunut moniin ihmisiin, saanut kavereita ja ystäviä. Kaksi vuotta täällä asuttuani löysin elämäni miehen. Sen jälkeen olemme ostaneet oman kodin ja saaneet kaksi lasta. Perhe on myös kasvanut eläimillä, mutta rakkaita lemmikejä on valitettavasti myös nukkunut pois. Tällä hetkellä meiltä täältä omasta kotoa ei löydy lemmikkejä, paitsi neljä kanarianlintua. Vanhempieni luota löytyy kuitenkin 3 koiraa ja 2 kissaa, joten tarpeen tullen saadaan kyllä eläimistä nauttia. Tai pikemminkin ”nauttia”, vai mitä äiti? 😉

Olen myös kerennyt näkemään paljon Espanjaa ja Andalucíaa, mutta paljon on vielä nähtävää. Olen kehittänyt syvän rakkaussuhteen lempikaupunkeihini Sevillaan ja Madridiin. Kaksi hyvin erilaista kaupunkia, mutta molemmissa on vain sitä jotakin, mikä saa sellaisen kummallisen onnen tunteen minussa aikaan. Sen sijaan Barcelona ei minua toivomallani tavalla sykähdyttänyt, mutta ehkä minun pitäisi antaa kaupungille toinen mahdollisuus vielä joku päivä. Myöskään Ibiza ei herättänyt minussa minkäänlaista sinne palaamisen halua. Tällä hetkellä haaveilen pääseväni tutustumaan Galiciaan ja Asturiakseen vielä joku päivä. Ja vaikka minne muualle vielä. Täällä kun riittää niin paljon nähtävää!

Kuten sanoin, paljon on muuttunut, niin hyvässä kuin pahassakin. Kuuteen vuoteen mahtuu myös ongelmiakin, mutta silti enemmän hyvää. Vaikka pari viimeistä vuotta on ollut hieman rankempia monellakin tapaa, ovat nämä täällä asutut vuodet olleet tähän asti elämäni parhaat, ja Espanjaan muutto elämäni paras päätös. Päivääkään en ole katunut, enkä ole koskaan harkinnut Suomeen paluuta. Täällä on kotini ja tänne tunnen kuuluvani. Onnekseni myös vanhempani ovat kokeneet samoin ja ovat myös asettuneet tänne.

Jottei tästä postauksesta tulisi kilometrin pituista, lopetan tämän nyt tähän. Kuvituksena joitakin alkuaikoijen kuvia, mitä satuin koneelta löytämään.

Ps. Olisi kiva kuulla myös muidenkin tarinoita siitä, kuinka on päätynyt nykyiseen asuinmaahan/asuinpaikkaan!

Instagram: @karlakivimaki

Karanteeni saa minut hulluksi!

Olen aivan korviani myöten täynnä koronaa, mutta minun on aivan pakko päästä purkautumaan vähän. Tämän jälkeen taidan pitää loppupäivän somevapaana ja tehdä asioita, jotka saisi minut unohtamaan tän koko koronan, edes hetkeksi. Tässä postauksessa en aio valittaa, kuinka pakkokaranteeni on perseestä, sillä mielestäni tämä pakkokaranteeni on paljon parempi vaihtoehto pelkälle suositukselle. Niitä suosituksia kun ei tunnuta niin hyvin otettavan tosissaan, vasta kun ne muuttuvat pakoksi! Tällä hetkellä minut saa raivonpartaalle ne, jotka eivät ota karanteenia tosissaan ja jatkavat ihmistenilmoilla pyörimistä ja kekkereiden pitoa. Mitä kauemmin pelleily jatkuu, sen kauemmin jatkuu korona ja sitä pahemmat on seuraamukset. Enemmän tartunnan saaneita, enemmän uhreja, pahemmat taloudelliset vaikeudet ja niin edespäin. Täällä Espanjassa kun on pakko pysyä kotona (ellei työsi ole sellainen missä sinun on käytävä) tai muuten tulee tuntuvat sakot, homma toimii.

Tänne tuli myös tiukennuksia autoilun suhteen. Autolla saa ajaa vain yksin ilman kyydissä matkustajia, poislukien lapset, vanhukset tai muuten toimintakyvyttömät. Tämä tietääkseni koskee myös takseja. Ulkonaliikkumiskielto on tiukka myös asuinalueilla. Pari päivää sitten joku treenasi asuinalueemme uima-altaalle johtavissa rappusissa ja heti eilen pamahti meiliin tiedote, ettei taloyhtiön yleisiä alueita saa käyttää minkäänlaisen toiminnan harjoittamiseen nyt karanteenin aikana. Myös mieheni setä oli omalla asuinalueellaan päättänyt mennä kerrostalon kattoterassille itsekseen padelia pelailemaan, kunnes poliisi oli saapunut paikalle ja uhannut häntä 1500 euron sakolla. Ilmeisesti joku naapuri oli hänet käräyttänyt, mutta nyt tällaiset asiat otetaan vakavasti kun kerta poliisi viitsi sinne asti kiivetä asiasta huomauttamaan. Tietysti se on vaan hyvä juttu, että pidetään tiukkaa kuria ja otetaan homma tosissaan.

Meillä täällä kotona alkaa olemaan jo sellaiset fiilikset, että hulluksihan tässä kohta tulee. Pahinta on se, että sen sijaan että yritettäisimme saada parempaa mieltä toisillemme, lietsomme vain toinen toistamme pahantuulisemmaksi. Taapero kiukuttelee, jonka ansiosta minun pinnani kiristyy entisestään.  Tiuskaisen huonotuulisena jotakin Borjalle, josta hän kimpaantuu ja tulee huonotuuliseksi. Taapero aistii äidin ja isän huonotuulisuuden ja kiukuttelee vielä vähän lisää. Ja näin ollen syntyy ketju, joka aiheuttaa vaan lisää pahaa mieltä. On aivan täysin ymmärrettävää, että tyttö alkaa käydä jo ylikierroksilla, kun ei yli viikkoon olla päästy kotoa pois. Alkaa tässä itselläkin nämä seinät pikkuhiljaa kaatumaan päälle. Lisäksi lähes koko viiko on ollut pilvistä ja hieman sateista keliäkin, joten edes terassilla ulkoilu ei ole ihan hirveästi napannut.

Olen aina eiliseen saakka saanut tsempattua itseäni ihan hyvin, kunnes sitten eilen alkoi pikkuhiljaa kasvamaan pirunsarvet päähän. Kaikki taisi alkaa siitä, kun selasin somea ja provosoiduin muiden jakamista tarinoista siitä, kuinka jotkut ei välitä koko koronasta tai ota tätä hommaa tosissaan. Rupesi niin ärsytämään, että täällä me olemme neljän seinän sisällä ties kuinka kauan vielä, kun taas jotkut itsekkäästi vain jatkaa elämää niinkuin lähes koko koronaa ei olisikaan. Sitten taaperollakin alkoi eilen toden teolla myös ottamaan tämä sisällä hengailu koville ja meininki oli sen mukaista. Hän sai aikaan raivarit aivan kaikesta. Koko ajan vaan itkua ja kiukuttelua, eikä meinanut mikään auttaa. Myös syömisen kanssa ollaan tapeltu oikein urakalla tässä viimeaikoina, mikä myös saa minulla verenpaineen nousemaan. Ensinnäkin ärsyttää se, että olet juuri valmistanut ruokaa toiselle, eikä hän sitä sitten syö. Toisekseen, tottakai tuo syömättömyys aiheuttaa minussa huolta. Pitäisi vaan yrittää ajatella, että ei se lapsi nälkään kuole, kyllä hän syö jos oikein nälkä on. Ja tottakai hän on jotakin syönyt, mutta kunnon ruoka ei ole oikeen uponnut neitiin tässä viimepäivinä. Ei edes pasta, mikä normaalisti on aika varma valinta.

Eilen oloni oli fyysisesti todella huono ja oikein oksetti, enkä ole varma johtuiko se henkisestä pahoinvoinnista vai niskajumeista. Ehkä molemmista. Purin tätä huonoa oloani syömiseen ja mässäilyyn. Eipä meillä täällä kotona nyt mitkään mahtavat antimet ollut tuohon mässäilyyn, mutta söin sitten vain kaiken mitä kaapeista löytyi. Muunmuassa pari päivää sitten tekemäni banaani-mokka kakku meni siinä ohimennen. Eipä siinä, toki sitä saakin herkutella, mutta ylenpalttinen mässäily saa yleensä oloni vielä entistä huonommaksi.

Tälläisinä päivinä, kun olen todella huonotuulinen, on asenteeni aivan hällä väliä kaiken suhteen. Niimpä meidän kotikin päivän päätteksi näytti lähinnä siltä, kun pommi olisi räjähtänyt. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tämän kaiken löysin sitten tänään aamulla edestäni ja aamu alkoikin siivouksella. Muut olivat jo syöneet aamupalansa, kun minä vielä vein roskia ja laitoin pyykkikonetta päälle, kun puhtaat vaatteetkin alkavat loppua lapsilta. Huonotuulisuus meinaa ottaa minusta vallan vielä tänäänkin, mutta nyt kun sain vähän purkauduttua tänne, ajattelin ottaa asenteen muutoksen loppupäivälle. Taapero on juuri päiväunilla ja jahka hän sieltä (toivottavasti hieman parempituulisena) herää, meinataan me tehdä ruokaa ja leikkiä koko iltapäivä legoilla, sekä katsoa ehkä jokin kokoperheen elokuva. Ajattelin myös pitää somevapaan loppupäivän, en halua nähdä enkä kuulla mitään koronajuttuja, enkä muutenkaan roikkua puhelimella.

Tässä Jan Van Haasterenin tuhannen palan palapelissä on ollut meille hyvää tekemistä karanteeniin, mutta on se myös aiheuttanut ainakin isukille pientä hermojen kiristelyä taaperon yrittäessä sotkea koko peli. On meillä taaperon kanssa silti ollut oikeasti hauskaakin tätä tehdessä.

Tämä oli nyt tälläinen pahantuulisen karanteenilaisen purkaus. Oli pakko vain purkaa ajatukset jonnekkin, jotta unohtaa kiukuttelut ja jatkaa päivääni hieman paremmin mielin.

Pysykää kotona (jos vain mahdollista), please! Ja terveinä.