Karla K

Elämää Espanjassa

Ikuisesti ulkomaalainen

Espanja, tämä ihana maa, asuinmaani, jota saan kutsua kodikseni. Meidän kotikylämme San Pedro de Alcantára tuntuu enemmän kodille, kun mikään muu paikka missä olen ennen asunut. Siihen, miksi tämä paikka tuntuu enemmän kodilta kuin muut aikasemmat asuinpaikkani, on montakin syytä. Ensinnäkin, olen halunnut asettua ja juurtua tänne. Tässä kylässä on kaikki se mitä kaipaankin: ei liian pieni ollakseen tuppukylä, ei liian suuri ollakseen suurkapunki, lähellä niin merta kuin minun niin kovasti rakastamiani vuoriakin. Sopivan kokoinen paikka, jossa lähes jokaisella kauppa- tai ravintolareissulla törmäät johonkin tuttuun, tai edes puolituttuun.

Vaikka olen myös ylpeä suomalaisuudestani, tulee minulle joskus hieman haikea fiilis siitä, että en koskaan tule olemaan ”paikallinen”. Vaikka olisin asunut täällä 30 vuotta, tulen silti aina olemaan ulkomaalainen. Vaikka en ole espanjalainen, koen silti olevani asuinkyläni kyläläinen. Minulla on omat vakkari liha- ja kalakauppiaani, jotka tuntevat ja luottavat minuun jopa niinkin hyvin, että jos jollakin kerralla ei ole ollut vaikkapa käteistä tarpeeksi mukana, sanovat he vain että ”maksat sitten ensi kerralla”. Parhaimmat ystäväni, sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua aina aivan kuin olisin paikallinen, vaikka aina välillä joitakin kulttuurieroja esiin tuleekin.

Olen joskus kysynyt mieheltäni, että miltä tuntuu olla paikallinen jolla on ulkomaalainen puoliso. Hän vastasi, ettei ole sen erityisemmin edes miettinyt minua mitenkään ”ulkomaalaisena”. Suomalaisilla on myös yleisesti ottaen hyvä maine täällä. Kerran jopa yksi mieheni isotäti selitti äidilleni, että olivat tyytyväisiä kuullessaan minun olevan suomalainen eikä jonkun muunmaalainen, perusteenaan se kun me suomalaiset ollaan kuulemma niin fiksua kansaa. No, tavallaan hyvä juttu minun kannaltani, mutta tämä ajatusmaailma on myös hieman surullista. Aurinkorannikolla asuu paljon ulkomaalaisia ja vierailee hurjat määrät turisteja, joten täällä ollaan totuttu ulkomaalaisiin. Siltikin, monet paikalliset ovat itseasiassa aika rasisteja, etenkin tiettyjä kansalaisuuksia kohtaan.

”Maassa maan tavalla”

Sanonta ”maassa maan tavalla” on ihan hyvä ajatus siinä mielessä, että jokaisessa maassa tulisi edes jossain määrin kunnioittaa maan tapoja. Toki täällä Espanjassa ei ole mitään kovin tarkkoja ”sääntöjä”, kuten esimerkiksi joissakin erittäin uskonnollisissa maissa. Minä kyllä elän ihan suhteellisen maan tapojen mukaisesti, mutta en suinkaan siksi, että ajattelisin minun täytyvän toimia niin, vaan koska olen omaksunut monia paikallisia tapoja itselleni. Onhan miehenikin espanjalainen, joten paikalliset tavat ovat väistämättäkin jokapäiväisessä elämässäni myös meillä kotona. Kuitenkin minulla on myös niitä suomalaisia tapoja joista en luovu, enkä edes haluasi luopua. Oikeastaan olen sellainen kahden kulttuurin sekoitus, mikä on melkoinen rikkaus!

Aina joskus saan outoja ja jopa hieman tuomitseva kommentteja paikallisilta tuttaviltani liittyen suomalaisiin tapoihini. He kun näkevät asian niin, että kun olemme Espanjassa, tulisi meidän toimia niinkuin täällä toimitaan. Ehkä typerin kommentti minkä olen saanut, tapahtui pari viikkoa sitten erään paikallisen kaverini ihmetellessä, että miksi puhun lapsilleni suomea kun asumme kuitenkin Espanjassa. Kaikista eniten tämä kommentti yllätti minut ehkä siksi, kun olemme kuitenkin tämän kaverin kanssa tunteneet jo yli viiden vuoden ajan, enkä olisi uskonut hänen kyseenalaistavan tälläista asiaa. Mutta siis, miksi ihmeessä en puhuisi lapsilleni suomea? Suomenkieli on äidinkieleni, sekä se kieli jolla pystyn kaikista parhaiten itseäni ilmaisemaan. Kaksikielisyys tulee olemaan myös suuri rikkaus lapsilleni, sekä koen suomenkielen oppimisen myös heidän oikeudekseen. Heillä on oikeus saada mahdollisuus oppia heidän toinen kielensä ja kulttuurinsa. Se, haluavatko he tulevaisuudessa käyttää kieltä on heidän oma valintansa, mutta haluan antaa heille mahdollisuuden siihen.

Kulttuurierot osana arkea

Osa kulttuurillisista eroavaisuuksista ärsyttää, kummastuttaa tai jopa huvittaa. Mutta tiedättekö mitä? Tämä pätee myös joihinkin suomalaisiin tapoihin! Vaikka olen suomalainen ja ensimmäsei 20 vuotta elämästäni elin aikalailla normaalin suomalaisen kulttuurin mukaisesti, olen vieraantunut joistakin suomalaisen kulttuurin tavoista niin, että ne jopa tuntuvat nyt ajateltuna oudoilta. Yhtenä esimerkkinä ruokailuajat: Suomessa lounas syödään yleensä klo 11-12 aikaan, kun taas täällä klo 14-16 välillä. Nyt kun olen jo usean vuoden ajan syönyt täkäläisen ruokarytmin mukaan, tuntuu ajatus lounaan syömisestä jo klo 11 aivan hassulta! Enkä nyt missään nimessä tarkoita tätä pahalla tai suomalaiselle ruokarytmille naureskellen, olenhan minä itsekin syönyt niin suurimman osan elämästäni. Tällä hetkellä se tuntuu kuitenkin hyvin vieraalta, kun on jo niin tottunut tähän nykyiseen lounasaikaan.

Pahin ja vaikein kulttuurillinen ero omalla kohdallani on Suomen ja Espanjan lasten kasvatustapaan liittyvät erot. Lapsiin liittyvissä asioissa meillä kaikilla on yleensä aika vahvat omat mielipiteemme, tämä on myös asia missä toimin melko vahvasti suomalaisen tapojen mukaan. Tottakai myös jokaisella perheellä on omat tapansa, oli kyse maasta kuin maasta, mutta on myös niitä selkeitä kulttuurillisia eroja. Monesti omat kasvatustavat juontaa juurensa siitä omasta lapsuudesta ja siitä miten sinut on kasvatettu: moni toimii niinkuin omatkin vanhemmat ovat toimineet, sitten on myös niitä jotka syystä tai toisesta haluavat toimia aivan päinvastoin kun mitä omat vanhemmat. Olen huomannut kuuluvani niihin, jonka kasvatustavat tulevat vahasti sieltä omasta lapsuudesta. Yhtään Espanjaa tuomitsematta, näen jotkut suomalaiset tavat yksinkertaisesti vain loogisempina kuin paikalliset, anteeksi nyt vaan. Mainitaan nyt esimerkkinä muutama asia: etenkin lasten välipalat ovat täällä monesti todella sokerisia ja epäterveellisiä. Täällä myös antibiootteja syötetään todella helpoin perustein, niin lapsille kun aikuisillekkin. Meidän lapset eivät ole syöneet vielä yhden yhtäkään antibioottikuuria. Lasten kuritus: täällä edelleenkin on ok läväyttää lasta pyllylle hänen käyttäytyessään huonosti, omasta mielestäni ei todellakaan ole ok. Välillä minusta myös tuntuu, että osa opettaa lapsistaan, ehkäpä vahingossa, hieman ”uusavuttomia” eli heille ei edes anneta mahdollisuutta oppia hieman itsenäisemmäksi. Olen usein saanut ihmettelyjä siitä, miten hienosti meidän tyttö jo yksivuotaana söi ihan itse, sekä saan edelleenkin välillä ihmettelyjä tästä. Sitten taas yli kaksikymppinen mieheni veli pyytää edelleen äitinsä saksimaan hänelle spagetit pieniksi…

Lasten kasvatukseen liittyvät kulttuurierot ei suinkaan tule eniten esille mieheni kanssa, vaan muun lähipiirin tai jopa tuntemattomien kanssa. Meidän perheessä minä vietän eniten aikaa lasten kanssa, mutta tottakai meillä on perheen yhteiset pelisäännöt ja molempien vanhempien arvoja kunnioitetaan. Miehelleni olen kuitenkin pystynyt selittämään ja perustelemaan monta asiaa, joista mietin eritavalla kuin täällä. Hän on myös onneksi ymmärtänyt ja ottanut itsekin opiksi näistä asioista. Perheen ulkopuolisille on kuitenkin aika vaikea alkaa selittämään jotakin asiaa, että miksi suomalainen tapa olisi parempi kuin espanjalainen. Tästä aiheesta onkin syntynyt eniten erimielisyyksiä anoppini kanssa, etenkin ensimmäisessä raskaudessa ja esikoisen vauvavuotena. Nyt kuopuksen aikaan erimielisyyksiltä ollaan säästytty, ehkä osittain siksi että anoppikin tietää jo ne minun tapani toimia, minäkin olen toisen kohdalla hieman rennompi sekä ehkä molemmat ovat oppineet myös olemaan välillä kommentoimatta asiaa.

”Koen välillä suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä”

Vaikka omalla kohdallani paikalliset ystäväni sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua ihan samanlailla kuin muitakin, ovat silti nämä lapsiin liittyvät kysymykset juuri niitä jossa ulkomaalaisuuteni tulee aina välillä esiin. Joskus koen suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä. Enkä nyt tarkoita etten tulisi ymmärretyksi kielen vuoksi, vaan koska olen kasvanut joissain asioissa aivan eri ajatustapaan kuin täkäläiset. Täällä kun esimerkiksi monet, etenkin vanhemmat ihmiset, ajattelevat vieläkin, että vauvan itku on hyvästä ja se vahvistaa keuhkoja ja jos vauva otetaan aina heti syliin hänen itkiessään, oppii hän ”huonoille tavoille”. Olen asiasta kyllä aivan eri mieltä, mutta joillekin ihmisille on aivan turha edes yrittää selittää miksi olen eri mieltä, sillä he taas ovat kasvaneet niihin omiin tapoihinsa ja ajatuksiinsa eikä minun mielipide tule varmaankaan tätä ajatusta muuttamaan. Mutta tiedättekö kuinka paljon turhauttaa, kun vauvasi itkee ja sinulle hoetaan vieressä että ”sehän on vain hyvästä, vahvistaa kuule keuhkoja” ja sinä olet ainoa ehkä porukasta, joka ei ajattele näin. Onhan minulla onneksi omat vanhempani täällä, sekä muutama suomalainen ystävä tai tuttu jolle voin purkaa turhautumistani, mutta se ei poista sitä totuutta että täällä minä olen aina ja ikuisesti se usein hieman erilailla miettivä ulkomaalainen, ainakin omassa mielessäni. Paikallisille joku niin normaali asia voi olla taas minulle jotakin todella poikkeavaa omasta ajatusmaailmastani.

Ulkomaalainen, ulkosuomalainen, espanjalaistunut suomalainen

Vaikka olen nyt kirjoittanut, että osa kulttuurieroista tuottaa hieman päänvaivaa, on minun mainittava että on paikallisessa kulttuurissa silti ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Ja niinkuin elämässä yleensä, kaikessa on ne hyvät ja huonot puolensa. Rakastan espanjalaisten (tai ehkä paremminkin andalucialaisten) rentoa ja härskiä huumoria, paikallista ruokaa ja ravintolakulttuuria, sitä että tunteet näytetään ja kerrotaan usein halein, pusuin ja sanoin. Rakastan luontoa täällä ja monipuolisia harrastus mahdollisuuksia, rakastan ylipäätään tätä maata. Koen moneltakin osin olevani hyvin paikallistunut ja luonteeni vastaa monellakin tapaa täkäläistä. Olen sosiaalinen, kovaääninen, räväkkä ja jääräpäinen, rakastan perheen ja ystävien kanssa hengailua, ruoka on yksi suurimmista intohimoistani ja nautinnon kohteistani. Sitten minussa on se toinen, ehkä hieman suomalaisempi puoli, joka ei halua koko sukua mukaan synnytykseen, joka kaipaa välillä yksinoloa ja joka suuressa ihmismassassa ja metelissä ahdistuu. Toki molempiin kulttuureihin mahtuu vaikka minkälaisia persoonia ja luonteita, mutta tämä nyt oli tälläinen hyvin kärjistetty ja yleistävä esimerkki.

Vaikka kaksikulttuurinen elämä on rikkaus, on joskus hieman haikeaa, etten koe itseäni aivan täysin minkäänmaalaiseksi. Tiedän olevani suomalainen, mutta en tunne itseäni täysin suomalaiseksi. En kuitenkaan missään nimessä tunne itseäni espanjalaiseksikaan, vaikka olisinkin joissakin asioissa ”hyvin espanjalaistunut”. Täällä olen se ”guiri”, ulkomaalainen, nyt ja aina. Suomessakaan en kuitenkaan ole enään minkään kylän kyläläinen. Olen kotoisin Tampereen seudulta, muttei minulla ole varsinaisesti mitään kotikylää, sillä olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni eri paikkakunnilla. Ei minulla myöskään ole Suomessa enään mitään kotia, kun vanhempienikin koti on täällä. Suomessa vieraillessa olo on samaan aikaan kotoisa ja vieras. Tutut maisemat ja muistot, mutta aina myös niin paljon uutta ja unohtunutta. En ole kovin perillä uusista suomalaisesta musiikista, televisio-ohjelmista, uusimmista trendeistä tai tapahtumista. Tämän lähes vuoden ajan kun olen blogiani kirjoittanut ja somettanut ahkerammin, olen pysynyt ehkä hieman paremmin kärryillä Suomen meiningeistä. Koen myös aina pienimuotoisen kulttuurishokin, kun kerran vuodessa Suomessa käyn (tosin tänä vuonna jää välistä, joten nyt tuleekin varmaan kahden vuoden tauko Suomesta!). Ihmisten hiljaisuus ja rauhallisuus ihmetyttää, kaupassa kauppakassin loppusumma kauhistuttaa. Kerran talvella Suomessa käydessäni lumi ihmetytti ja ihastutti aivan hurjasti, kesällä yleensä myös luonto ja metsän rauha saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kuitenkin aina tänne Espanjaan palatessa olo on sama: ihana olla taas kotona. Minun kotini on täällä. (Tämän viimeisen lauseen kirjoitettuani minulla tuli tippa linssiin, enkä edes tiedä miksi. Ehkä se on se tyytyväinen ja onnellinen tunne, kun todellakin tunnen kotini olevan täällä?)

Tähän onkin nyt hyvä lopettaa tältä erää. Olisi kiva kuulla kommenttiboksin puolella, mitä ajatuksia postaus sinussa herätti? Ihanaa sunnuntai-iltaa / alkavaa viikkoa kaikille! <3

Ps. Kuvissa kaksi ihanaa ja hyvin rakasta paikallista ystävääni, joista toinen on myös meidän esikoisen kummi.

Seuraa myös:

Instagramissa: @karlakivimaki

Facebookissa: Karla K – Elämää Espanjassa

Päivä espanjalaisessa kodissa – Havaintoja jälleennäkemisestä pitkän karanteenin jälkeen

Eilen, maanantaina 18.toukokuuta, myös täällä Málagan provinssissa siirryttiin vihdoinkin karanteenin purun 1-vaiheeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt saa tavata perhettä ja ystäviä, pitäen kuitenkin kokoontuneen väkiluvun maksimissaan 10 henkilössä. Minäkin näin eilen heti yhtä minulle todella läheistä perhettä. Kellon lyödessä 12, eli kun sain virallisesti lähteä lasten kanssa ulkoilemaan, ajattelin käydä pikaisesti moikkaamassa naapurustossani asuvaa ”espanja mummuani” eli Anaa. Loppujen lopuksi olin lasten kanssa kotona vasta illalla klo 21 jälkeen! Ja vietimme muuten parhaan päivän sitten hetkeen. Ehkä kaikista parhainta tästä saattoi tehdä vielä se, että minulta loppui jo hyvin aikasessa vaiheessa akku puhelimesta. Tuli siis samalla hieman vanhingossa someton ja kännykätön päivä!

Saapuessani siinä vähän yli 12, muut vasta espanjalaiseen tapaan lopettelivat aamupalan syöntiä, kun minä olin jo muutamaa tuntia aikaisemmin syönyt aamupalaksi kaurapuuroa. Päätinkin sitten syödä siinä heti toisen aamupalan, näytti niin herkulliselta serranon kinkku meinaan, etten voinut vastustaa kiusausta. Nam! Oli vielä oikein ibericoa mikä on todella hyvää laatua siis.

Alun perin minun tosiaan piti käydä vain ihan nopealla visiitillä. Paikalla oli kuitenkin myös Anan lapsenlapsia ja tytär, joten jäinkin hieman suustani kiinni… Sitten tulikin käymään yksi perheen serkuista perheineen ja taas jäin suustani kiinni. Lopulta päätin jäädä syömään, jolloin paikalle tuli myös yksi ystävistäni eli Anan toinen miniä. Loppujen lopuksi vietinkin sitten koko päivän siellä, taaperon leikkiessä muiden lasten kanssa ja minun saadessa pitkän tauon jälkeen höpötellä naisten juttuja omien ystävieni kesken.

Vaikka päiväni oli ihana ilman puhelinta, jäi minua harmittamaan etten saanut kunnolla kuvia. Kuvista kun fiilis välittyy aivan eri tavalla, kuin tekstistä. Olisi ollut kivaa jakaa teidän kanssa enemmänkin päivästäni!

Lounastimme tyypilliseen espajalaiseen lounasiakaan eli kello 14. Ruokana oli estofadoa eli lihapataa perunoilla ja kasviksilla (tästä toki on niin monta versioo kuin kokkiakin, anoppini laittaa vain lihaa ja perunaa, jättää kasvikset pois), sekä flamenquines con patatas fritas eli uppopaistettua lihapötköjä jonka sisällä on kinkkua ja juustoa, sekä ranskiksia. Itse tosin söin vain estofadoa, flamenquin ja rankalasiset oli tarkoitettu perheen nirsoimmille. Siinä syödessämme Anan toisen pojan huomio kiinnittyi siskonsa vastaan, mitä hän sitten kauhisteli varsin töykeästikkin ”oletko nähnyt mahasi ja kuinka paljon olet oikein lihonut?!?” ”näytat siltä kuin olisit raskaana”. Sisko puolusetli itseään ja sanoi että ne on vain ”onnellisuus kiloja”, pojan vaimo taas näytteli omaa vatsaansa. Minä taas piikittelin pojalle, että katsoisi omaa kaljatynnyriään. 😀 Täällä on tyypillistä sanoa todella suoraan jo joku on lihonut tai laihtunut ja niin omaa kuin muidenkin painoa tarkkailaan. Olen tästä joskus instagram tilini puolella avautunutkin, kuinka myös ihan pikkulapsia jo ”haukutaan” pullukoiksi todella helposti. Täällähän gordo/a sanaa käytetään myös hellittely nimenä, mutta käytetään sitä ihan yhtä ahkeraan siihen sanan oikeaankin tarkoitukseen eli helposti puhutaan muista läskeinä. Välillä jopa ihmettelen, kun mielestäni todella sopusuhtaista naista haukutaan läskiksi, jos on vähän pyllyä ja reittä. Muodot kunniaan hei!

Ja kuten myös arvelin etukäteen, eivät ainakaan tämän perheen espanjalaiset malttaneet olla halimatta tai pussailematta toisiaan. Alkuun pusut jäivät ja varovasti vain halittiin, mutta myöhemmin tulivat ne pusuttelutkin kuvioihin. Vaikka pelko viruksesta oli läsnä ja se puhutti paljon, niin nopeasti se tuntuu unohtuvan tietyissä tilanteissa.

Tuli myös eilen taas yksi tälläinen hieman kulttuuriero puheenaihe… Ruokailumme jälkeen Ana kysyi, ottaako tyttäreni jugurttia jälkiruuaksi. Vastasin, että tuskin, yleensä jättää syömättä. ”No entäs hyytelöä?” Ei. ”No mitä hän sitten syö jälkiruuaksi?” Ei mitään. ”Ei mitään?” Ja tämä jos joku kummastutti, ettei lapsi ottanut mitään jälkiruokaa lounaan jälkeen. Myöhemmin juttelimme vielä lasten maidon juonnista, kun selitin Analle ettei nyt jo reilu 2 vuotias tyttöni koskaan ottanut tuttipulloa ja sai siitä lähinnä raivarit, varsinkin jos minä yritin sitä hänelle tarjota. ”Niin mutta kai hänelle nyt annat maitoa tuttipullosta?” En. ”Mutta lasten pitää juoda maitoa kerran päivässä” Joo, meillä kyllä juodaan maitoa. Lasista, yleensä ruuan kanssa. ”Ai niinkuin jälkiruuaksi?” Ei, kun ihan ruokajuomana. Tämä on asia, mikä myös kummastuttaa paikallisia. Otetaan vielä huomioon, että Ana on jo reilusti yli 60-vuotias, joten hänellä on muutenkin hieman vanhanaikainen ajattelutapa ja pinttyneet tavat.

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun keskusteltiin samoista aiheesta saman rouvan kanssa… 😀

Ainiin, Analle on syntynyt tässä karanteenin aikana tälläinen pikku yllätys hauvavauva. Tässä meidän naapurustossa pyörii aina välillä vapaana sellainen uroskoira, joka käy pistelemässä naapuruston narttuja paksuksi. Anan koira on myös aina välillä vapaana, tosin pysyttelee siinä oman kodin nurkilla. Yhtenä päivänä, karanteenin alkupuolella, Ana oli huomannut että hänen koirallaan on jokin vialla. Hän oli kuvitellut koiran tekevän kuolemaa, kunnes yhtäkkiä koiran masusta tupsahtikin yksi pieni koiranpentu! Ja vain yksi, mikä on outoa. Hän ei ollut huomannut koko koiran raskautta, joten tämä oli tälläinen todellinen yllätys. Nyt Luna on jo 2 kk ja niin suloinen tapaus! Ana aikoo itse pitää pennun, onneksi. Tämä ei meinaan ollut ensimmäinen kerta kun hänen toinen koiristaan saa pentuja (hänen kolmaskin koira on muuten tämän samaisen nartun aikaansaannos, eri isällä) eikä kaikille pentueille ole aina käynyt yhtä hyvin kun nyt…

Tein muuten instagramin puolella kyselyn, mitä täällä blogin puolella toivottaisiin eniten näkyvän ja eniten kannatusta saivat arkiset postaukset. Tässä nyt siis yksi todella arkinen ja ehkä hieman tylsäkin postaus. Laittakaa ihmeessä kommenttiboksiin tulemaan postaustoiveita! Ja pahoittelut kuvien puutteesta ja siitä, että nämä ainokaiset kuvat ovat kamalan huonolaatusia. Hyvää viikkoa kaikille! <3

Ainiin, lupauudin nyt sitten alkaa käyttämään enemmän myös espanjankieltä instagramini puolella. Mieheni kanssa käydyt keskustelut stoorien puolella ovat aina ollut tykättyjä, sekä lisäksi espanjalaiset ystäväni ovat jo pitkään pyydelleet, joska voisin laittaa välillä jotain myös espanjaksi. Eli saamanne pitää! Laitan kuitenkin aina näissä tapauksissa myös suomennoksen. Pääkielenä tulee silti pysymään suomi, niinkuin tähänki asti.

Instagramista minut löydät nimimerkillä @karlakivimaki

Lue tämä postaus jos kaipaat piristystä – Se kerta kun jäin parvekkeelle jumiin ja muita kommelluksia

Lapsiperhe arjessa kommelluksia ja hauskoja tilanteita riittää. Tai no, sattuuhan niitä kommelluksia ihan ilman lapsiakin, ainakin minulle. Yleensä ne tilanteet jaksaa ottaa huumorilla vastaan, joskus taas ne ottaa vähän raskaammin. Eilen oli sellainen päivä, että tuntui koko ajan sattuvan jotakin surkuhupaisaa. Ajattelinkin koota postausken muutamasta kommelluksesta mitä on sattunut, niin eiliseltä kuin muiltakin kerroilta!

Aloitetaan eilisestä…

Miten saada väsynyt äiti nousemaan ylös ennätysajassa: Eilen aamulla väsytti. Taaperon herätessä myönnän laittaneeni hänelle YouTubesta videot pyörimään, ummistaen itse vielä silmäni hetkeksi. Todellakin vain hetkeksi, sillä muutamaa minuuttia myöhemmin toiselta puoleltani alkoi kuulumaan sellaisia ääniä, että vauvalla taisi turahtaa kakat vaippaan. Ei siinä mitään, mutta meidän taapero on aika innokas vaippojen vaihtaja ja kun rupesi kuulumaan ”Äiti, vauva kakka! Vaippa pois!” niin oli mun noustava aika ennätysvauhtia vaihtamaan itse sitä vaippaa, ennen kuin taapero hoitaisi asian puolestani ja olisi koko sänky sonnan peitossa. 😀

Ettei äiti vaan pääsisi tylsistymään, imuroidaan vaikka legoja: Aamu alkoi alakerran siivouksella, sillä kämppä oli taas jälleen kuin pommin jäljiltä. Kuitenkin, iltapäivällä täällä näytti jo ihan samalta kuin aamulla, kaikki legot ja lelut niin levällään kuin vaan mahdollista. Jossain kohtaa kesken legoleikkien huomasin, että taapero olikin saanut päähänsä kaivaa meidän olohuoneen nurkassa olevan palmun mullat siihen matolle ja kaikkien legojen päälle. Ei edes se että on on siinä matolla haitannut minua, mutta että sitä multaa oli joka hemmetin legopalikan välissä ja jouduin imuroimaan joka hemmetin palasen erikseen, sai minut päästämään muutaman ärräpään suustani.

Kun äidillä ei pysy munat hallinnassa: En tiedä mikä minua vaivaa, mutta olen viimeisten kahden kuukauden aikana onnistunut rikkomaan aivan hävyttömän monta kananmunaa. Milloin se on pöydälle, lattialle tai päälleni! Eikä tälläistä ollut koskaan ennen tapahtunut, mutta viime aikoina sitten vissiin kaikkien vuosien edestä. Eilen illalla banaanipannareita taaperolle valmistaessa onnisttuin taas jälleen kerran rikkomaan kananmunan ja tällä kertaa sitä oli jokapuolella: pöydällä, päälläni ja lattialla. Kananmunaa on muuten myös harvinaisen ärsyttävää siivota, kun se vain limaisuutensa ansioista leviää entisestään sitä pyyhkiessä!

Kun äiti on vähän liian innoissan: Taapero ei nukkunut eilen päiväunia, joten hän meni semiaikaisin nukkumaan. Tästä intoutuneena ajateltiin miehen kanssa ottaa lasilliset viiniä ja syödä hieman tapaksia meidän omalla terassilla, sellainen pikku date night siis! Aurinko oli laskemassa ja halusin keretä nauttimaan siitä ennen pimeän tuloa. kiirehdin ehkä hieman liikaa ja vauhtia oli päällä, sillä oliiveille lautasta kurkottaessani onnistuin tiputtamaan kaksi lautasta, jotka rikkoutuivat aivan sanonko minkä-päreiksi pitkin keittiön lattiaa. Ei muuta kuin imuri kauniseen käteen ja rukoilemaan, ettei vauva heräisi sen ääneen. Ja se aurinko kerkesi muuten laskea ennen kuin ennätin eväineni terassille.

Se kuuluisa, kun vihdoinkin istut alas ja luulet saavasi hetken rauhan: Kun vihdoin saimme itsemme ja eväämme terassille, kerkesin ottamaan tasan yhden kulauksen viiniä, kun alkoi kuulua itkua. Vauva oli herännyt. Nousin hyssyttelemään huutavaa vauvaa, kunnes hetken päästä alkoi itkuhälyttimen välityksellä kuulua myös yläkerrasta huutoa: taaperokin oli herännyt. Ei muuta kuin vauva isänsä syliin ja minä lähdin rauhoittelemaan taaperoa, joka oli vissiin herännyt painajaiseen. 10 minuutin rauhoittelun jälkeen saimme lapset takaisin unille ja pääsimme takaisin jatkamaan iltaamme. Kului korkeintaan 15 minuuttia, kun kaikki asuntomme sähköt räpsähti pois päältä ja vauva alkoi taas huutamaan, säikähti varmaan. Tässä kohtaa meitä nauratti jo aika paljon. 😀 Loppujen lopuksi sähköt saatiin takaisin ja vauva jatkoi uniaan, me söimme tapakset ja joimme ne lasilliset muistellen menneitä ja tulevasta haaveillen.

Muutama päivä sitten…

Vaipoista pois opettelavassa taaperossa ja koiranpennussa on yllättävän paljon samaa: Niinkuin edellisessä postauksessa mainitsinkin, meillä on otettu vaipat pois. Tämä vaipattomuus on lähtenyt oikein hyvin käyntiin ja vahinkoja sattuu enään harvoin. Kuitenkin, muutama päivä sitten sattui muutamakin vahinko. Meillä ei ole vielä pikkareita tytölle (tilattu kyllä on, mutta koronatilanteesta johtuen toimitus kestää) joten on menty joko löysillä shortseilla taikka sukkahousuilla. Eräs päivä tällä viikolla sainkin sitten kerätä shortsin lahkeesta tippuneita kikkareita niin vessan, kuin keittiön lattialta, sekä mopata eteisestä olohuoneeseen jatkuvaa pissavanaa! Sain hyvän muistutuksen niistä ajoista, kun meillä oli koira.

Pirulliset parvekkeet

Jumissa parvekkeella, osa 1: Viimekesänä meillä tosiaan oli vielä koira, mäyräkoira Irma, joka valitettavasti menehtyi ikävän onnettomuuden seurauksena myöhemmin tuona samaisena kesänä. No, eräänä päivänä Irmalla oli hieman ripulia ja olin sitten laittanut hänet meidän parvekkeelle, jottei koko koti olisi aivan sonnassa. Mies oli tuolloin töissä ja olin yksin kotona taaperon kanssa. Menin laittamaan koiralle vettä parvekkeelle ja ajattelin pistää parvekkeen ovea hieman kiinni ettei koira pääsisi livahtamaan sisälle. Kuului naps ja parvekkeen ovi menikin aivan kokonaan kiinni. Samalla sekunnilla kun ovi napsahti kiinni, alkoi minuun iskeä aivan kamala paniikki. Näitä meidän liukuoviahan ei saa ulkoapäin auki, vaikkei ne olisi erikseen lukossa. Ja kuten arvata saattaa, taapero sekä puhelimeni olivat sisällä. Luojan kiitos silloin reilu yksivuotiaani oli juuri rattaissa päivaunilla, eikä hereillä ja vapaana asunnossamme. Pienessä paniikissa rupesin siinä sitten varovasti huutamaan ”Holaaaaaa, holaaaaa, hay alquien allí?!?” josko joku naapureistani sattuisi kuulemaan minut. Siihen kellonaikaan kun yleensä kaikki olivat töissä, mutta onneksi yksi naapurini oli juuri palannut kuukauden mittaiselta matkaltaan ja oli omalla parvekkeellaan ripustamassa pyykkejä ja näin ollen kuuli huutoni. Hän kurkisti parvekkeelta ja kysyi, onko kaikki hyvin. Selitin hänelle siinä pikaisesti, että olen jäänyt parvekkeelle lukkojen taakse ja vauvani ja puhelimeni on sisällä. Pyysin häntä etsimään Googlesta mieheni työpaikan numeron, soittamaan sinne ja kertomaan miehelleni että hänen tohelo akkansa oli jäänyt parvekkeelle jumiin ja että lapsi on yksin sisällä. Naapurini onneksi ystävällisesti teki niinkuin pyysin ja alle 10 minuuttia myöhemmin tuli mieheni pelastamaan minut. 😀 Onneksi on työpaikka lähellä, ei ole eka kerta kun syystä taikka toisesta hän joutuu kesken työpäivän tulemaan hätiin… Myöhemmin kiikutin naapurille kiitokseksi viinipullon ja otin opikseni, etten enää yksin ollessani sulje parvekkeen ovea edes raolleen.

Jumissa parvekkeella, osa 2: Tämä tapahtui minun sijaan parhaalle ystävälleni, mutta liityn vahvasti tarinaan. Olimme 18-vuotiaina lähteneet tyttöjen reissulle Sisiliaan, Italiaan. Eräänä päivänä päätimme kokeilla hotellin spa-osaston hierontonja. Minun vuoroni oli ensin, jonka aikaa ystäväni päätti odotella meidän hotellihuoneessa. Hieronta taisi olla 90 minuuttinen ja taisin ottaa viekä jonkun ihan kuorinnan siihen päälle, joten minulla kesti. Hierontani ollessa loppusuoralla, kertoivat span työntekijät minulle, että olivat yrittäneet tavoitella ystävääni soittamalla huoneeseen, muttei hän vastannut. Päätin yrittää soittaa omalla kännykälläni. Ei vastausta. Lähdin etsimään häntä hotellihuoneeseemme, mutta en saanut ovea auki. Menin respaan kertomaan, ettei avainkorttini toimi. He tekivät jotakin kortilleni ja sanoivat, että nyt toimii. Menin kokeilemaan uudelleen, ei taaskaan toimi. Kipitin uudelleen respaan ja selitin, ettei taaskaan toimi. He lähettivät jonkun huoltomiehen matkaani ja selvisi, että ovi oli takalukossa. Yritin huudella ystävääni ja koputella oveen, mutten saanut vastausta. Aloin jo hieman huolestua ja mielessäni välähteli jo vaikka mitä kauhukuvia. Huoltomies sai kun saikin oven auki ja mikäs näky siellä minua odottikaan: ystäväni istuskeli parvekkeella. Ensin ajattelin, että miksi hitossa hän ei avannut ovea tai vastannut puhelimeen? Hyvin pian tajusin kuitenkin, että hän olikin siellä parvekkeella lukkojen takana jumissa ja puhelin oli sängyllä. Hän oli heti hierontani alussa mennyt parvekkeelle tupakille ja sinne hän olikin sitten jäänyt. Siellä jumalattomassa helteessä hän vietti pari tuntia ilman vettä tai puhelinta, taisivat loput tupakatkin olla sisällä. Ystäväni taisi olla hieman kiukkuinen päästessään parvekkeelta ulos, minä taas en voinut olla nauramatta vatsalihaksiani kipeiksi. Voi mitä muistoja. <3

Kommelluksia minulla riittäisi vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta jätetään nämä nyt tähän tältä erää. Ja hei, kertokaapas teidän hauskimmat kommellukset kommenttiboksin puolella!

Kuvat ei nyt liity millään tavalla tapahtuneisiin, kun jostain kumman syystä yleensä jää kuvat ottamatta kun tilanne on päällä. 😉

Lisää arkea ja kommelluksiani pääset seuraamaan myös Instagramin puolella, josta löydät minut nimimerkillä @karlakivimaki

Karanteenin purku on alkanut Espanjassa, nyt päästään lenkille!

Oikein hyvää lauantaita kaikille! Nyt on vappu vietetty ja sen kunniaksi herkuteltu taas oikein olan takaa. Torstaina juhlimme vappua grillailemalla kotitekoisia hampurilaisia. Eilen paistoimme munkkeja sekä grillasimme vuorostaan possunkyljyksiä ja tulista chorizoa. Nyt kun on alkanut kunnon kesäkelit, on ruokailut täällä mummulassa siirtynyt puutarhaan pergolaan. 1. toukokuuta on myös täällä Espanjassa työväen juhla ja täten kaikki paikat ovat kiinni ja ihmiset vapaalla. Täällä ei kuitenkaan juhlisteta vappua niin kuin Suomessa, vaikka kyllä toki espanjalaiset ottavat kaikista juhlista ilon irti ja tälläisinä päivinä suunnataankin yleensä perheen tai ystävien kesken syömään tai järjestetään esimerkiksi barbacoa eli grillibileet.

Nyt vapun jälkeen onkin koittanut jo jonkun aikaa odotettu päivä, 2.toukokuuta jolloin vihdoinkin aloitetaan karanteenin vaiheittainen putkaminen. Nyt elämme siis nolla vaihetta. Se tarkoittaa muunmuassa sitä, että saamme alkaa lenkkeilemään, mutta vain tietyin ehdoin ja määrättyjen kellonaikojen sisällä. 14-70 vuotiaiden urheilusuoritukset (reipas kävely/juoksulenkki, pyöraily, surffaus jne.) tulee suorittaa klo 6-10 aamulla tai klo 20-23 välillä illalla, kerran päivässä ja vain yksin. Kuitenkin, jos menet vain pienelle paseolle eli kävelemään ei urheilumielessä voit mennä kumppanisi kanssa mikäli asutte saman katon alla, mutta et saa mennä kilometriä kauemmaksi kotoasi. Vain jos olet oikeasti urheilemassa, saa mennä kauemmaksi, kuitenkin pysyen oman kunnan rajojen sisäpuolella. Alle 14-vuotiaiden lasten kanssa saa ulkoilla seuraavanlaisesti: klo 12-19 välillä kerran päivässä, maksimissaan tunnin verran, enintään kolme lasta ja vain yksi aikuinen. Lasten kanssa on kyllä saanut ulkoilla jo viime sunnuntaista saakka ja tähän ei tullut uusia muutoksia. Yli 70-vuotiaat saavat ulkoilla klo 10-12 välillä tai klo 19-20. Kaikki ulkoilut on siis tarkkaan suunniteltu ja aikataulutettu.

0-vaiheen myötä myös useammat yritykset sekä kampaamot ja kauenushoitolat saavat avata ovensa, palvellen kuitenkin vain ajanvarauksella. Myös ravintolat saavat avata ovensa, kuitenkin vain noutoruoka tarkoitukseen. 11.toukokuuta olisi tarkoitus aloittaa 1-vaihe, joka tarkoittaa sitä, että ravintolat saavat ottaa asiakkaita sisään, kuitenkin vain täyttäen 30% ravintolan normaalista väkimäärästä. Koulut pysyvät suljettuina ensi syyskuuhun saakka, jolloin uusi lukukausi alkaa.

Minä ja mieheni suuntasimme heti aamusta pyöräilemään täällä vanhempieni asuinalueella ja sen lähistössä. Me siis menimme yhdessä urheilemaan, eli rikoimme siis heti sääntöjä, hyi meitä! No ei vaan, rehellisesti sanottuna en näe tätä sääntöjen rikkomusta nyt kovinkaan pahana asiana. Vanhempieni asuinalue on todella rauhallinen ja lisäksi täällä hieman ylempänä vuorilla, joten ei tänne niin vain edes eksy kukaan ellei sitten asu täällä. Vaikka joku tulisi vastaan, pystyy turvavälin pitämään todella hyvänä, toisin kuin keskustassa, vaikka liikkuisit ihan yksin. Olen nähnyt nyt kuvia niin San Pedron keskustasta, kuin suurkapungeista kuten Madridista ja Barcelonasta, huhhuh sitä väenpaljoutta! Siellä on varmasti haastavaa pitää turvavälit sopivina. Saa siis nähdä, tuleeko vielä takapakkia tilanteeseen. Nautitaan nyyt ainakin toistaseksi kun saadaan taas urheilla.

Teki muuten aivan mielettömän hyvää kunnon pyörälenkki! Täällä ylämäet ovat niin hurjia, että todellakin hiki nousee pintaan ja reidet huutaa hoosiannaa. Lisäksi vielä tämä Aurinkorannikolle saapunut kuumuus, niin huhhuh! Olen onnistunut jo polttamaan itseni auringossakin, hups. Ei todellakaan hyvä. Täällä aurinkorasvaa olisi kyllä hyvä lisätä jo heti aamusta, poltteli jo silloin klo 9 aikaan aamusta aika palavasti meinaan.

Pyörälenkistä tulikin vielä mieleen raskauskilojen karistus -operaationi, mikä sujui erittäin hyvin ne ensimmäiset 10 päivää, kunnes siirryimme tänne vanhempieni luokse ja kaikki meni plörinäksi. Nyt kun meitä on useampi herkuttelija koolla, on kynnys leipomiseen ja herkkujen ostoon ollut pienempi. ”No nyt voin leipoa kun en syö yksin kaikkea” olen ajatellut, silti se olen ollut minä joka on suurimman osan leipomuksista syönyt. Sitten se herkuttelu jäi vähän päälle. Olen kokenut myös aivan kamalaa morkkista tästä herkuttelusta ja uskon, että tämän laihdustusprojektin julkistaminen täällä blogissa lisäsi paineita ja epäonnistumisen tunteita. Vaikka loppujen lopuksi, ei ne herkutteluni varmaan ketään muuta hetkauta kuin minua itseäni. Turha morkkistella myöskään asiaa jolle ei enään mitään voi, kaikki tekee virheitä ja retkahduksia. Oli lisäksi ehkä hieman kunnianhimoista minunlaiselleni herkkusuulle yrittää kerrasta olla kuukausi aivan täysin herkuttomalla. Aion ehdottomasti jatkaa projektia, mutta hieman löysemmin rantein. Nyt minulla ei ole kuitenkaan tämän enempää antaa tilannepäivitystä, sillä mitään muutosta ei ole tapahtunut. Veikkaan, että urheilun myötä motivaationi pysyy taas korkeammalla ja herkkuhimot ei pääse liian pahoiksi!

Innolla odotan taas jo huomista aamulenkkiä. Huomenna täällä Espanjassa onkin äitienpäivä, mitäköhän yllätyksia minulle on tiedossa? 😉 Eipä taida olla yhtään mitään, mutta minulle riittää yllätykseksi se, että saan hetken äidin omaa aikaa lenkin muodossa, loppupäivän voinkin sitten nauttia äitinä olosta lasteni seurassa.

Hyvää viikonlopunjatkoa kaikille!

Ps. Meillä on juuri @mamatmaailmalla -instatilillä meneillään aivan huikea arvonta, jossa voit voittaa 100 euron arvoisen lahjakortin Luppaset -verkkokauppaan! Kannattaa käydä siis osallistumassa.