Karla K

Elämää Espanjassa

Ikuisesti ulkomaalainen

Espanja, tämä ihana maa, asuinmaani, jota saan kutsua kodikseni. Meidän kotikylämme San Pedro de Alcantára tuntuu enemmän kodille, kun mikään muu paikka missä olen ennen asunut. Siihen, miksi tämä paikka tuntuu enemmän kodilta kuin muut aikasemmat asuinpaikkani, on montakin syytä. Ensinnäkin, olen halunnut asettua ja juurtua tänne. Tässä kylässä on kaikki se mitä kaipaankin: ei liian pieni ollakseen tuppukylä, ei liian suuri ollakseen suurkapunki, lähellä niin merta kuin minun niin kovasti rakastamiani vuoriakin. Sopivan kokoinen paikka, jossa lähes jokaisella kauppa- tai ravintolareissulla törmäät johonkin tuttuun, tai edes puolituttuun.

Vaikka olen myös ylpeä suomalaisuudestani, tulee minulle joskus hieman haikea fiilis siitä, että en koskaan tule olemaan ”paikallinen”. Vaikka olisin asunut täällä 30 vuotta, tulen silti aina olemaan ulkomaalainen. Vaikka en ole espanjalainen, koen silti olevani asuinkyläni kyläläinen. Minulla on omat vakkari liha- ja kalakauppiaani, jotka tuntevat ja luottavat minuun jopa niinkin hyvin, että jos jollakin kerralla ei ole ollut vaikkapa käteistä tarpeeksi mukana, sanovat he vain että ”maksat sitten ensi kerralla”. Parhaimmat ystäväni, sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua aina aivan kuin olisin paikallinen, vaikka aina välillä joitakin kulttuurieroja esiin tuleekin.

Olen joskus kysynyt mieheltäni, että miltä tuntuu olla paikallinen jolla on ulkomaalainen puoliso. Hän vastasi, ettei ole sen erityisemmin edes miettinyt minua mitenkään ”ulkomaalaisena”. Suomalaisilla on myös yleisesti ottaen hyvä maine täällä. Kerran jopa yksi mieheni isotäti selitti äidilleni, että olivat tyytyväisiä kuullessaan minun olevan suomalainen eikä jonkun muunmaalainen, perusteenaan se kun me suomalaiset ollaan kuulemma niin fiksua kansaa. No, tavallaan hyvä juttu minun kannaltani, mutta tämä ajatusmaailma on myös hieman surullista. Aurinkorannikolla asuu paljon ulkomaalaisia ja vierailee hurjat määrät turisteja, joten täällä ollaan totuttu ulkomaalaisiin. Siltikin, monet paikalliset ovat itseasiassa aika rasisteja, etenkin tiettyjä kansalaisuuksia kohtaan.

”Maassa maan tavalla”

Sanonta ”maassa maan tavalla” on ihan hyvä ajatus siinä mielessä, että jokaisessa maassa tulisi edes jossain määrin kunnioittaa maan tapoja. Toki täällä Espanjassa ei ole mitään kovin tarkkoja ”sääntöjä”, kuten esimerkiksi joissakin erittäin uskonnollisissa maissa. Minä kyllä elän ihan suhteellisen maan tapojen mukaisesti, mutta en suinkaan siksi, että ajattelisin minun täytyvän toimia niin, vaan koska olen omaksunut monia paikallisia tapoja itselleni. Onhan miehenikin espanjalainen, joten paikalliset tavat ovat väistämättäkin jokapäiväisessä elämässäni myös meillä kotona. Kuitenkin minulla on myös niitä suomalaisia tapoja joista en luovu, enkä edes haluasi luopua. Oikeastaan olen sellainen kahden kulttuurin sekoitus, mikä on melkoinen rikkaus!

Aina joskus saan outoja ja jopa hieman tuomitseva kommentteja paikallisilta tuttaviltani liittyen suomalaisiin tapoihini. He kun näkevät asian niin, että kun olemme Espanjassa, tulisi meidän toimia niinkuin täällä toimitaan. Ehkä typerin kommentti minkä olen saanut, tapahtui pari viikkoa sitten erään paikallisen kaverini ihmetellessä, että miksi puhun lapsilleni suomea kun asumme kuitenkin Espanjassa. Kaikista eniten tämä kommentti yllätti minut ehkä siksi, kun olemme kuitenkin tämän kaverin kanssa tunteneet jo yli viiden vuoden ajan, enkä olisi uskonut hänen kyseenalaistavan tälläista asiaa. Mutta siis, miksi ihmeessä en puhuisi lapsilleni suomea? Suomenkieli on äidinkieleni, sekä se kieli jolla pystyn kaikista parhaiten itseäni ilmaisemaan. Kaksikielisyys tulee olemaan myös suuri rikkaus lapsilleni, sekä koen suomenkielen oppimisen myös heidän oikeudekseen. Heillä on oikeus saada mahdollisuus oppia heidän toinen kielensä ja kulttuurinsa. Se, haluavatko he tulevaisuudessa käyttää kieltä on heidän oma valintansa, mutta haluan antaa heille mahdollisuuden siihen.

Kulttuurierot osana arkea

Osa kulttuurillisista eroavaisuuksista ärsyttää, kummastuttaa tai jopa huvittaa. Mutta tiedättekö mitä? Tämä pätee myös joihinkin suomalaisiin tapoihin! Vaikka olen suomalainen ja ensimmäsei 20 vuotta elämästäni elin aikalailla normaalin suomalaisen kulttuurin mukaisesti, olen vieraantunut joistakin suomalaisen kulttuurin tavoista niin, että ne jopa tuntuvat nyt ajateltuna oudoilta. Yhtenä esimerkkinä ruokailuajat: Suomessa lounas syödään yleensä klo 11-12 aikaan, kun taas täällä klo 14-16 välillä. Nyt kun olen jo usean vuoden ajan syönyt täkäläisen ruokarytmin mukaan, tuntuu ajatus lounaan syömisestä jo klo 11 aivan hassulta! Enkä nyt missään nimessä tarkoita tätä pahalla tai suomalaiselle ruokarytmille naureskellen, olenhan minä itsekin syönyt niin suurimman osan elämästäni. Tällä hetkellä se tuntuu kuitenkin hyvin vieraalta, kun on jo niin tottunut tähän nykyiseen lounasaikaan.

Pahin ja vaikein kulttuurillinen ero omalla kohdallani on Suomen ja Espanjan lasten kasvatustapaan liittyvät erot. Lapsiin liittyvissä asioissa meillä kaikilla on yleensä aika vahvat omat mielipiteemme, tämä on myös asia missä toimin melko vahvasti suomalaisen tapojen mukaan. Tottakai myös jokaisella perheellä on omat tapansa, oli kyse maasta kuin maasta, mutta on myös niitä selkeitä kulttuurillisia eroja. Monesti omat kasvatustavat juontaa juurensa siitä omasta lapsuudesta ja siitä miten sinut on kasvatettu: moni toimii niinkuin omatkin vanhemmat ovat toimineet, sitten on myös niitä jotka syystä tai toisesta haluavat toimia aivan päinvastoin kun mitä omat vanhemmat. Olen huomannut kuuluvani niihin, jonka kasvatustavat tulevat vahasti sieltä omasta lapsuudesta. Yhtään Espanjaa tuomitsematta, näen jotkut suomalaiset tavat yksinkertaisesti vain loogisempina kuin paikalliset, anteeksi nyt vaan. Mainitaan nyt esimerkkinä muutama asia: etenkin lasten välipalat ovat täällä monesti todella sokerisia ja epäterveellisiä. Täällä myös antibiootteja syötetään todella helpoin perustein, niin lapsille kun aikuisillekkin. Meidän lapset eivät ole syöneet vielä yhden yhtäkään antibioottikuuria. Lasten kuritus: täällä edelleenkin on ok läväyttää lasta pyllylle hänen käyttäytyessään huonosti, omasta mielestäni ei todellakaan ole ok. Välillä minusta myös tuntuu, että osa opettaa lapsistaan, ehkäpä vahingossa, hieman ”uusavuttomia” eli heille ei edes anneta mahdollisuutta oppia hieman itsenäisemmäksi. Olen usein saanut ihmettelyjä siitä, miten hienosti meidän tyttö jo yksivuotaana söi ihan itse, sekä saan edelleenkin välillä ihmettelyjä tästä. Sitten taas yli kaksikymppinen mieheni veli pyytää edelleen äitinsä saksimaan hänelle spagetit pieniksi…

Lasten kasvatukseen liittyvät kulttuurierot ei suinkaan tule eniten esille mieheni kanssa, vaan muun lähipiirin tai jopa tuntemattomien kanssa. Meidän perheessä minä vietän eniten aikaa lasten kanssa, mutta tottakai meillä on perheen yhteiset pelisäännöt ja molempien vanhempien arvoja kunnioitetaan. Miehelleni olen kuitenkin pystynyt selittämään ja perustelemaan monta asiaa, joista mietin eritavalla kuin täällä. Hän on myös onneksi ymmärtänyt ja ottanut itsekin opiksi näistä asioista. Perheen ulkopuolisille on kuitenkin aika vaikea alkaa selittämään jotakin asiaa, että miksi suomalainen tapa olisi parempi kuin espanjalainen. Tästä aiheesta onkin syntynyt eniten erimielisyyksiä anoppini kanssa, etenkin ensimmäisessä raskaudessa ja esikoisen vauvavuotena. Nyt kuopuksen aikaan erimielisyyksiltä ollaan säästytty, ehkä osittain siksi että anoppikin tietää jo ne minun tapani toimia, minäkin olen toisen kohdalla hieman rennompi sekä ehkä molemmat ovat oppineet myös olemaan välillä kommentoimatta asiaa.

”Koen välillä suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä”

Vaikka omalla kohdallani paikalliset ystäväni sekä mieheni perhe ja suku kohtelevat minua ihan samanlailla kuin muitakin, ovat silti nämä lapsiin liittyvät kysymykset juuri niitä jossa ulkomaalaisuuteni tulee aina välillä esiin. Joskus koen suunnatonta turhautumista siitä, ettei minua ymmärretä. Enkä nyt tarkoita etten tulisi ymmärretyksi kielen vuoksi, vaan koska olen kasvanut joissain asioissa aivan eri ajatustapaan kuin täkäläiset. Täällä kun esimerkiksi monet, etenkin vanhemmat ihmiset, ajattelevat vieläkin, että vauvan itku on hyvästä ja se vahvistaa keuhkoja ja jos vauva otetaan aina heti syliin hänen itkiessään, oppii hän ”huonoille tavoille”. Olen asiasta kyllä aivan eri mieltä, mutta joillekin ihmisille on aivan turha edes yrittää selittää miksi olen eri mieltä, sillä he taas ovat kasvaneet niihin omiin tapoihinsa ja ajatuksiinsa eikä minun mielipide tule varmaankaan tätä ajatusta muuttamaan. Mutta tiedättekö kuinka paljon turhauttaa, kun vauvasi itkee ja sinulle hoetaan vieressä että ”sehän on vain hyvästä, vahvistaa kuule keuhkoja” ja sinä olet ainoa ehkä porukasta, joka ei ajattele näin. Onhan minulla onneksi omat vanhempani täällä, sekä muutama suomalainen ystävä tai tuttu jolle voin purkaa turhautumistani, mutta se ei poista sitä totuutta että täällä minä olen aina ja ikuisesti se usein hieman erilailla miettivä ulkomaalainen, ainakin omassa mielessäni. Paikallisille joku niin normaali asia voi olla taas minulle jotakin todella poikkeavaa omasta ajatusmaailmastani.

Ulkomaalainen, ulkosuomalainen, espanjalaistunut suomalainen

Vaikka olen nyt kirjoittanut, että osa kulttuurieroista tuottaa hieman päänvaivaa, on minun mainittava että on paikallisessa kulttuurissa silti ehdottomasti enemmän hyvää kuin huonoa. Ja niinkuin elämässä yleensä, kaikessa on ne hyvät ja huonot puolensa. Rakastan espanjalaisten (tai ehkä paremminkin andalucialaisten) rentoa ja härskiä huumoria, paikallista ruokaa ja ravintolakulttuuria, sitä että tunteet näytetään ja kerrotaan usein halein, pusuin ja sanoin. Rakastan luontoa täällä ja monipuolisia harrastus mahdollisuuksia, rakastan ylipäätään tätä maata. Koen moneltakin osin olevani hyvin paikallistunut ja luonteeni vastaa monellakin tapaa täkäläistä. Olen sosiaalinen, kovaääninen, räväkkä ja jääräpäinen, rakastan perheen ja ystävien kanssa hengailua, ruoka on yksi suurimmista intohimoistani ja nautinnon kohteistani. Sitten minussa on se toinen, ehkä hieman suomalaisempi puoli, joka ei halua koko sukua mukaan synnytykseen, joka kaipaa välillä yksinoloa ja joka suuressa ihmismassassa ja metelissä ahdistuu. Toki molempiin kulttuureihin mahtuu vaikka minkälaisia persoonia ja luonteita, mutta tämä nyt oli tälläinen hyvin kärjistetty ja yleistävä esimerkki.

Vaikka kaksikulttuurinen elämä on rikkaus, on joskus hieman haikeaa, etten koe itseäni aivan täysin minkäänmaalaiseksi. Tiedän olevani suomalainen, mutta en tunne itseäni täysin suomalaiseksi. En kuitenkaan missään nimessä tunne itseäni espanjalaiseksikaan, vaikka olisinkin joissakin asioissa ”hyvin espanjalaistunut”. Täällä olen se ”guiri”, ulkomaalainen, nyt ja aina. Suomessakaan en kuitenkaan ole enään minkään kylän kyläläinen. Olen kotoisin Tampereen seudulta, muttei minulla ole varsinaisesti mitään kotikylää, sillä olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni eri paikkakunnilla. Ei minulla myöskään ole Suomessa enään mitään kotia, kun vanhempienikin koti on täällä. Suomessa vieraillessa olo on samaan aikaan kotoisa ja vieras. Tutut maisemat ja muistot, mutta aina myös niin paljon uutta ja unohtunutta. En ole kovin perillä uusista suomalaisesta musiikista, televisio-ohjelmista, uusimmista trendeistä tai tapahtumista. Tämän lähes vuoden ajan kun olen blogiani kirjoittanut ja somettanut ahkerammin, olen pysynyt ehkä hieman paremmin kärryillä Suomen meiningeistä. Koen myös aina pienimuotoisen kulttuurishokin, kun kerran vuodessa Suomessa käyn (tosin tänä vuonna jää välistä, joten nyt tuleekin varmaan kahden vuoden tauko Suomesta!). Ihmisten hiljaisuus ja rauhallisuus ihmetyttää, kaupassa kauppakassin loppusumma kauhistuttaa. Kerran talvella Suomessa käydessäni lumi ihmetytti ja ihastutti aivan hurjasti, kesällä yleensä myös luonto ja metsän rauha saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kuitenkin aina tänne Espanjaan palatessa olo on sama: ihana olla taas kotona. Minun kotini on täällä. (Tämän viimeisen lauseen kirjoitettuani minulla tuli tippa linssiin, enkä edes tiedä miksi. Ehkä se on se tyytyväinen ja onnellinen tunne, kun todellakin tunnen kotini olevan täällä?)

Tähän onkin nyt hyvä lopettaa tältä erää. Olisi kiva kuulla kommenttiboksin puolella, mitä ajatuksia postaus sinussa herätti? Ihanaa sunnuntai-iltaa / alkavaa viikkoa kaikille! <3

Ps. Kuvissa kaksi ihanaa ja hyvin rakasta paikallista ystävääni, joista toinen on myös meidän esikoisen kummi.

Seuraa myös:

Instagramissa: @karlakivimaki

Facebookissa: Karla K – Elämää Espanjassa

Suomen ja Espanjan kulttuurieroja lasten kasvatuksessa: Alkoholi ja myöhäiset ravintolaillat lasten kanssa, pukeutuminen, äitiysloma…

Yksi aiheista, josta saan ehkä eniten kysymyksiä ja postaustoiveita on Suomen ja Espanjan erilaiset kulttuurierot nimenomaan lasten kasvatuksen suhteen. Tänään ajattelin avata aihetta jonkun verran omasta näkökannastani, joten luvassa pitkä postaus, olkaapa hyvät!

Alkoholi ja lapset

Aihe, joka jakaa mielipiteitä ja joka Suomessa on melkoinen tabu. Voiko alkoholia nauttia lasten läsnäollessa? Saako lapset traumoja jos äiti on pienessä hiprakassa parista lasillisesta? Millainen on oma suhtautumiseni asiaan? Miten Espanjassa suhtaudutaan asiaan?

Vastaan ihan vain omalta näkökannalta, minähän kun en ole mikään lastenkasvatuksen expertti saatika ammattilainen. Ihan tavallinen äiti, joka kasvattaa lapsiaan niin hyvin kun onnistuu – välillä se sujuu paremmin, toisinaan taas sitä on hieman hukassa.

Meillä nautitaan kohtuudella alkoholia lasten läsnäollessa. En vain yksinkertaisesti näe siinä mitään väärää, jos nautin yhden tai kaksi olut- taikka viinilasia lasteni seurassa. En minä siitä määrästä vielä humallu, ehkä hetkeksi saattaa nousta huiviin ja tulla pikku hiprakka, mutta kun en koe siitäkään mitään haittaa lapsilleni. Sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että lapset ja alkoholi eivät kuulu millään tavalla yhteen ja sekin on ihan fine, mutta se ei vain ole minun mielipiteeni.

Sanomattakin selvää, ettei mielestäni ole okei olla kunnolla humalassa lasten seurassa eikä sellaista tulisi kenenkään tehdä. Sitten jos haluaa oikein kunnolla kännit vetää, on hyvä lähteä itse muualle ja jättää lapset hoitoon tutun ja turvallisen henkilön kanssa, kuten esimerkiksi toinen vanhemmista tai isovanhemmat, tai kuka ikinä nyt onkaan tälläinen henkilö lapsellesi. Eikä siinäkään ole mitään pahaa jos välillä tekee mieli juoda ja jättää lapset hoitoon.

Täällä Espanjassa on aivan täysin normaalia, että lapset on mukana ravintolassa ja pyötäseurueen aikuiset tilaavat viiniä ruuan kanssa. On myös täysin normaalia, että tämän jälkeen voidaan mennä vielä johonkin ”copaksille” eli ottamaan muutamat drinkit ja lapset on mukana. Tottakai tälläisissä tilanteissa yleensä, varsinkin jos lapset ovat todella pieniä, äiti on yleensä se joka ei kauheasti juo. Tai vaikkapa ravintolassa on otettu viiniä, mutta myöhemmin otetaan vain cokis. Eikä yleensä muukaan seurue ole missään änkyräkännissä. Täällä itseasiassa aika harvoin näkee mitään kamalaa örvelystä paikallisten keskuudessa. Täällä on myös normaalia olla lasten kanssa myöhään illalla liikenteessä ja käydä jossakin lasillisilla niin että lapset ovat mukana ja tykkäänkin tästä kulttuurista että lapset tulevat mukaan lähes kaikkialle ja lapset ovat todella tervetulleita ravintoloihin ja muihin paikkoihin.

Kun se alkoholin käyttö on sellaista normaalia ja sitä käytetään seurusteluun tai ruuan kanssa nautiskeluun, näkevät lapsetkin pienestä pitäen että alkoholia voi käyttää ihan fiksustikin. Vaikka täkäläiset lapset näkevät pienestä pitäen vanhempien ja muiden aikuisten nauttivan alkoholia, niin ei nämä espanjalaiset ole kyllä mitään traumatisoituneita vaan päinvastoin. Koen, että täällä alkoholikulttuuri on hieman fiksumpi kun Suomessa. Kumpaankin kulttuuriin mahtuu niitä jotka eivät ota koskaan paria lasia enempää ja sitten niitä jotka eivät koskaan ota paria lasia vaan se on sitten vedettävä pää täyteen. Suomessa on kuitenkin keskimäärin paljon enemmän tuota pää täyteen -juontityyliä kun täällä.

En tiedä, jos asuisin Suomessa, olisiko suhtautumiseni alkoholin käytöstä lasten seurassa erilainen kuin mitä se on nyt. Olen myös toisen lapsen myötä rentoutunut lisää asian suhteen tai lähinnä siinä mielessä, että raaskin lättää lapset isukille hoitoon ja lähteä itse muutamalle lasilliselle kaverin kanssa. Esikoisen aikaan koin enemmän paineita ja ajattelin että olisin kamalan huono äiti, jos jättäisin tytön isänsä kanssa ja menisin kaverin kanssa bailaamaan yhtenä iltana. Nyt kuitenkin mietin jo vähän rennommin, enkä usko, että jos silloin tällöin haluaa lähteä kaverin kanssa muutamalle, siitä olisi mitään haittaa kenellekkään. Mutta, jos joku pienten lasten vanhempi kävisi joka viikonloppu bilettämässä, en näkisi touhua kovin fiksuna. Kohtuus kaikessa ja eihän se alkoholi tietenkään kovin suuressa roolissa kuulu olla pikkulapsiarjessa.

Vauvan hoitoon jättäminen, äitiysloma ja lapsilisä

Minusta tuntuu, että Suomessa varsinkin vauvan hoitoon jättäminen / äidin oman ajan ottaminen on monille vaikeaa. Tuntuu, että se on joku meriitti, jos et ole jättänyt vauvaasi kertaakaan hoitoon. Ja sitten se äiti, joka haluaakin jättää vaikka parikuukautisen vauvansa hetkeksi hoitoon, että pääsee esimerkiksi kampaajalle hemmoteltavaksi, joutuu heti arvostelun kohteeksi tai joutuu selittelemään tekemisiään. Miksi? En istekkään jättäisi ihan pientä vauvaa vielä useaksi tunniksi hoitoon, mutta kyllä kampaajakäynnin verran. Olen joskus kuullut, että sen verran kun lapsella kuukausia, sen verran tunteja voi olla erossa äidistä. No ehkä tämä varmaan pitää paikkaansa johonkin saakka. Meidän esikoinen kyllä oli mummulassa yökylässä pari kertaa jo ennen vuoden ikää. Taisi olla 9kk kun oli esimmäistä kertaa yötä sielä. Mummula on meidän lapsille tuttu ja turvallinen paikka ja taapero jää sinne aina mielellään hoitoon.

Täällä kynnys jättää vauva hoitoon on paljon matalampi kuin Suomessa. Toki tähän löytyy aika yksinkertainen selitys: monesti on vain pakko. Monen on vain yksinkertaisesti pakko palata töihin vauvan ollessa vaikkapa 4-5kk ikäinen. Tällöin ei välttämättä ihan vielä haluta laittaa päiväkotiin (jotkut laittavat toki jo ihan pienenä, monet vuoden iässä) ja usein isovanhemmat hoitavat lapsenlapsiaan kun vanhemmat ovat töissä. Täällä äitiysloma on nykyään 16 viikkoa, alkaen lapsen syntymästä. Tätä ennen voi kyllä hakea jo työkyvyttömyyden vuoksi vapaata, riippuen ammatista. Tämän jälkeen hieman tilanteesta riippuen pystyy kikkailemaan vielä ehkäpä jotakin apua, kuten työttömyystukea tai muuta apua, mutta monet joutuvat palaamaan jo töihin tuolloin.

Täällä ei myöskään ole sellaista lapsilisää kuin Suomessa. On kyllä mahdollista hakea jonkinlaista hetkellistä tukea, mutta tähän vaikuttaa todella moni asia kuten lasten määrä, tulot, oletko naimisissa vai et, oletko ulkomaalainen vai et (ulkomaalaisilla jopa parempi mahdollisuus saada tukea!!) jne.

Espanjalaisten lasten ruokavalio

Olen ottanut ennenkin puheeksi niin täällä, kuin instargaminkin puolella, että varsinkin lasten koulueväät tai välipalat ovat täällä monesti aika epäterveellisiä. Makeita pullia, sellaisia valmiiksi pakattuja todella teollisen näköisia. Sitten niiden pakettien kyljessä lukee vielä jotain ”sisältää vitamiiniä ja rautaa” tai ”sisältää 5 eri viljaa ja maitoa”. Mutta todellisuudessa kun yhtään katsoo sisällysluetteloa (tai no, ei tarvitse edes sitä katsoa) niin ymmärtáä ettei ol mikään kovin ravitseva eväs. Myös yksi sellainen perinteinen mistä mieheni aina puhuu, on vaalea sämpylä, jonka välissä on pala suklaalevyä. Tätä aina välillä miehenikin syö ja täytyy myöntää, että hyväähän se on, mutten näe tätä kovin hyvänä lasten välipalana.

Sitten taas ruokana yleistä on yhtenä esimerkkinä puchero, mikä kylläkin on ihan ravitsevaa. Pucherossa on kikherneitä, useampaa eri lihaa, luuta, tocinoa eri hyvin rasvaista osaa siasta (ei niin terveellistä..),porkkanaa, perunaa ja selleriä. täällä syödään paljon myös erilaisia linssipatoja, mitkä myös ovat ravitsevia. Sitten taas friteerattu ruoka on myös hyvin yleistä, sekä keittokinkku. Itse en taas näe kovin hyvänä välipalana lapselle suuria määriä kinkkua, hieman leivän päällä on ihan okei, mutta ei niin että se olisi iso osa valipalaa. Monet kyllä korvaavat possun kinkun kalkkunalla, onhan se hieman terveellisempää. Täällä syödään onneksi myös paljon kalaa ja mereneläviä. Sitten ihan perus lihapullia, pastaa jne. syödään ihan niinkuin Suomessakin.

Yksi jännä juttu täällä, mitä en oikein ymmärrä, meinaan vauvojen hedelmäsoseissa maria keksit. En ymmärrä, mitä varten sinne pitää jotain keksiä tunkea, kun ihan hyvin menisi ilmankin. Näitä myydään siis ihan valmiina kaupassa, sekä monet lisäävät näitä keksejä myös kotitekoisiin soseisiin.

Lasten pukeutuminen Espanjassa

Suomessa monille tuntuu lastenvaatteet olevan ihan harrastus, sekä lasten merkkivaate kirppikset ovat todella suosittuja ja se yhdistää monia äitejä. Olenkin saanut usein kysymyksiä, että onko täällä Espanjassa samanlaista tapaa.

Vaikka täällä Espanjassa lasten pukeutuminen on välillä hyvinkin tarkkaa ja yleisesti ottaen lapset pukautuvat hienosti, niin täällä ei ole mitään tiettyjä merkkejä joita metsästettäisiin tai mistä äidit sekoaisivat. En ole itse ainakaan tavannut tälläistä lastenvaate hullutusta täällä. Täällä ei ole mitään vastaavia kotimaisia merkkejä mitä kaikki fanittavat, kun Suomessa esimerkiksi Metsola, Gugguu jne.. Täällä monet lastenvaatteet ostetaan joko ketjuliikkeistä kuten Zara tai henkkamaukka tai sitten jostain oman kylän pikkukaupasta, joissa saattaa toki olla samantyyppisiä vaatteita monessa eri paikassa, mutta ne on sellaisia ”ei minkään merkkisiä”.

Vaikkei täällä ehkä olla minkään tietyn merkin perään, niin lasten pukeutuminen on silti tärkeää. Täällä on tapana pukea vauvat ja lapset todella hienosti esimerkiksi syömään mentäessä. Tytöillä on jos jonkinmoista röyhelöä päästä varpasiiin ja pojat näyttävät minikokoisilta herrasmiehiltä henkseleineen ja hienoine vaatteineen. Lasten tulee näyttää siisteiltä. Täällä käytetään usein myös lasten ”hajuvettä” niin vauvoille kun pikkulapsillekkin, sellaista colonia vettä ja sitten tuoksuu hyvälle ja puhtaalle.

Muistan kun esikoinen oli vasta viikon vanha pikkunyytti ja olimme suuntaamassa appivanhempieni, sekä mieheni sedän perheen kanssa syömään sushia sen kunniaksi, että minä sitä taas vihdoinkin sain syödä! Appiukko oikein innolla odotti, että koska pääsee tarjoamaan miniälleen sushit (sama oli muuten myös toisenkin raskauteni jälkeen, samana iltana kun pääsimme kotiin, appivanhempani toivat mulle yllätyksenä sushia illalliseksi!<3). Ennen tätä syömään menoa anoppini sitten soitti minulle, että kai me sitten varmasti puetaan vauva oiiikein nätiksi?! Muistan, että silloin hieman ärsytti. Ajattelin, että enköhän minä lapselleni laita päälle mitä haluan ja mikä olisi mukavinta tälle vastasyntyneelle vauvalle. Eihän anoppini mitään pahaa tietenkään sillä tarkoittanut, halusi vaan päästä leveilemään mummutittelillään ja lapsenlapsellaan. Laitoimme kyllä jonkun kivan (ja anopin ostaman) mekon tytölle päälle, mutta mieheni taisi myös mainita äidilleen, että valitsemme kyllä vaatteet tästä lähin siten miten meistä itsestämme tuntuu. Minä ja mieheni ollaan enemmän sellaisia ”mukavuus edellä” tyyppejä, eikä oikein innosta ruveta laittamaan sataa kerrosta päällekkäin vain että vauva näyttäisi hienosti puetulta. Tottakai haluamme, että lapsille on siistit ja kivannäköiset vaatteet, mutta kuitenkin niiden tulee olla mukavat ja käytännölliset, niin vauvan kuin vanhempienkin näkökulmasta. Se että on alusbody, sukkahousut, niiden päällä sellaiset ”alushousut” ja joku mekko, ei ole ehkä kaikista kätevin vaipanvaihdon kannalta, enkä usko että hiostavat mekot ovat niitä kaikista mukavimpia vauvalle itselleen.

Espanjalaiset ovat rennompia joissain asioissa, mutta ei todellakaan kaikessa. Mielestäni suomalaiset on paljon rennompia monessakin asiassa. Täällä esimerkiksi ollaan kauhean tarkkoja siitä, ettei ulos voi mennä kylmällä tai sateella, tai etteivät lapset ui kylmässä vedessä, juo kylmää vettä jne. Näin suomalaisena taas, kun on tottunut että ulkoillaan lähes säällä kuin säällä ja sitten vain puetaan sen mukaan vaatetta päälle. Täällä välillä minulle on kauhisteltu, jos on vaikka hieman tihkuttanut ja olen lähtenyt lasten kanssa ulos. Vastaan vain aina, että olen suomalainen eikä mua ole sokerista tehty. 😉

No niin, nyt on pitkä blogihiljaisuus rikottu ja toivottavasti saan taas inspiraation ja kirjoitusinnon päälle. Monesti kun jokin asia venyy, on kynnys jatkaa taas paljon korkeampi, niin kävi minulle nyt. Mutta, eiköhän tästä taas jatketa hieman tiuhempaan tahtiin!

Hyvää sunnuntaita ja alkavaa viikkoa kaikille! Toivottavasti olette viettäneet ihanan juhannuksen, oli se sitten kotona rentoutuen tai ystävien ja perheen kesken juhlien.

Seuraa myös Insragramissa: @karlakivimaki

Aurinkorannikolla kaikki (melkein) niin kuin ennenkin

Otsikon kirjoitettua alkoi minulla välittömästi soida päässä J.Karjalaisen – On kaikki niinkuin ennenkin, oli jopa pakko pistää kyseinen biisi soimaan. En muuten koskaan ole erityisemmin kuunnellut suomalaista musiikkia, mutta J.Karjalainen on aina kuulunut suosikkeihini. Nykyään tulee vain todella harvoin kuunneltua sitäkään. En ole muutenkaan yhtään ajantasalla suomalaisesta musiikista. Ja voi mitä muistoja tuleekaan mieleen tuosta biisistä, nimittäin muistoja meidän mökkitiestä ja mökillä vietetyistä hetkistä. Tänä kesänä taitaa jäädäkkin välistä Suomen reissu ja mökki.

Mökistä takaisin Marbellaan: Viime maanantain jälkeen tunnelma kadulla on ollut melkein kuin kaikki olisi normaalisti. Toki aikaisempaan poikkeuksena se, että lähes kaikilla on hengityssuojain päällä. Mutta kun sekin tuntuu jo nykyään oikeastaan enemmän normaalilta kuin oudolta. Itseasiassa viime torstaina täällä Espanjassa astui voimaan hengityssuojain pakko niin ulko- kuin sisätiloissa, aina kun 2 metrin turvavälin pitäminen ei ole mahdollista.

Toki kaupassa käynti vaatii vieläkin erilaisia toimenpiteitä kun yleensä, sekä varmasti ravintolassa syöminen toimii hieman erilailla. Kuitenkin kun autolla kylän läpi ajaessani näen terassit täynnä ihmisiä kylmät olutlasit käsissä, tulee sellainen fiilis kuin kaikki olisi normaalisti. Keskusta on täynnä jengiä ja autoja liikkuu taas jo normaaliin tapaan. Instagramissa stoorit täyttyvät kilistelyvideoista terasseilla ja grillipippaloista kavereiden kesken. Vielä reilu kuukausi sitten kauppaan mennessä San Pedro vaikutti lähinnä aavekylältä.

Vielä viime viikolla klo 20 pyöräilemään lähtiessäni sain väistellä muita urheilijoita, nyt kun terassit ja ystävien kanssa tapaamiset ovat sallittuja, on näistä urhielijoista jäjlellä enään vain pieni osa. Tämä onkin hieman hassua, että saamme tavata ystäviä ja käydä oluella, mutta urheiluun on vielä tiukat säännöt kellonaikoijen suhteen. Huomisesta maanantaista lähtien säännöt täällä Málagassa kuulemma muuttuvat sen verran, että saa jo mennä max. 10 hengen porukoilla urheilemaan (vaikka kyllä nytkin jo näitä kaverijoukkoja on näkynyt uhriellessa), mutta kellonajat taitavat ilmeisesti pysyä samoina. Turhauttavaa! Vaikka toisaalta, kelitkin ovat jo sen verran kuumat, että aamulla taikka illalla urheilu on kaikista järkevintä. Eilen minä suuntasin aikaisin klo 7 patikoimaan ja rikoimpa hieman sääntöjä, sillä otin auton alle ja suuntasin aivan toiselle puolelle Marbellaa ja siellä eräs ystäväni liittyi seuraani. Tänään taas Borjalla oli aamuvuoro urheilun suhteen, minä ajattelin suunnata pyöräilemään taas heti kellon lyödessä 20. Olen muuten aivan hurahtanut kyseiseen touhuun, melkein joka iltan on tullut lähes 20 kilometriä mittariin!

Keskiviikkona taapero olikin koko päivän vanhempieni luona ja me saatiin vauvan kanssa vähän kahdenkeskeistä aikaa. Grillailtiin myös appiukkoni edellisenä päivänä kalastamia kaloja nimeltä jurel eli suomeksi perunpiikkimakrilli. Voin sanoa, että kyseistä kalaa en ala toisten grillailemaan, ainakaan itse kalastettuna! Minulla oli kauhea työ perata ja siistiä ne kalat, kalakaupasta osettuna sentään voi pyytää kalakauppiasta ne perkaamaan. Olihan siinä fiiliksensä perata ja grillata itsekalastettua (tai siis appiukon kalastamaa) kalaa, mutta kyseisessä kalassa oli todella paljon ruotoa ja vähän syömistä. Ja oli muuten piikikkäitä, niistä piti peratessa ensimmäisenä ottaa veitsellä sellaiset ulospäin olevat piikikkäät ruodot pois. Borja lähettikin isälleen sellaiset terveiset, että ensi kerralla jotain hieman isompaa kalaa sitten, kiitos! 😀

Perjantaina näimme pitkästä aikaa erästä ystäväpariskuntaamme heidän luonaan. Siinä vierähtikin 6 tuntia kuulumisia vaihdellessa ja ihanista maisemista nauttiessa, he meinaan asuvat tässä meidän lähivuorilla ja maisemat ovat aika upeat. Meidän haaveena olisi joskus löytää joku samanlainen paikka. Pieni oma talo omalla pikku pihalla olisi ideaali. Ehkä joskus. <3

Kuvat ovat tältä viikolta, maisemia pyöräilylenkeiltäni, kalangrillailusta, lauantain patikointireissulta sekä perjantain illalliselta ystävien luona.

Ainiin! Olen muuten ajatellut alkaa tarjoamaan tulkkausapuani ihan yleisesti, muillekkin siis kuin vain lähipiirille. Jos siis tarvitset täällä Aurinkorannikolla apua esimerkiksi lääkärissä, pankissa tai erilaisissa virastoissa käyntiin tai NIE-numeron, residencian, empadronamienton, rikosilmoituksen teko tai minkä vaan muun virastoasian kanssa, ota ihmeessä yhteyttä! Voit laittaa minulle viestiä joko sähköpostin välityksella kivimakikarla@gmail.com tai info@karlakivimaki.com tai Instagamissa (@karlakivimaki) yksityisviestillä.

Päivä espanjalaisessa kodissa – Havaintoja jälleennäkemisestä pitkän karanteenin jälkeen

Eilen, maanantaina 18.toukokuuta, myös täällä Málagan provinssissa siirryttiin vihdoinkin karanteenin purun 1-vaiheeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt saa tavata perhettä ja ystäviä, pitäen kuitenkin kokoontuneen väkiluvun maksimissaan 10 henkilössä. Minäkin näin eilen heti yhtä minulle todella läheistä perhettä. Kellon lyödessä 12, eli kun sain virallisesti lähteä lasten kanssa ulkoilemaan, ajattelin käydä pikaisesti moikkaamassa naapurustossani asuvaa ”espanja mummuani” eli Anaa. Loppujen lopuksi olin lasten kanssa kotona vasta illalla klo 21 jälkeen! Ja vietimme muuten parhaan päivän sitten hetkeen. Ehkä kaikista parhainta tästä saattoi tehdä vielä se, että minulta loppui jo hyvin aikasessa vaiheessa akku puhelimesta. Tuli siis samalla hieman vanhingossa someton ja kännykätön päivä!

Saapuessani siinä vähän yli 12, muut vasta espanjalaiseen tapaan lopettelivat aamupalan syöntiä, kun minä olin jo muutamaa tuntia aikaisemmin syönyt aamupalaksi kaurapuuroa. Päätinkin sitten syödä siinä heti toisen aamupalan, näytti niin herkulliselta serranon kinkku meinaan, etten voinut vastustaa kiusausta. Nam! Oli vielä oikein ibericoa mikä on todella hyvää laatua siis.

Alun perin minun tosiaan piti käydä vain ihan nopealla visiitillä. Paikalla oli kuitenkin myös Anan lapsenlapsia ja tytär, joten jäinkin hieman suustani kiinni… Sitten tulikin käymään yksi perheen serkuista perheineen ja taas jäin suustani kiinni. Lopulta päätin jäädä syömään, jolloin paikalle tuli myös yksi ystävistäni eli Anan toinen miniä. Loppujen lopuksi vietinkin sitten koko päivän siellä, taaperon leikkiessä muiden lasten kanssa ja minun saadessa pitkän tauon jälkeen höpötellä naisten juttuja omien ystävieni kesken.

Vaikka päiväni oli ihana ilman puhelinta, jäi minua harmittamaan etten saanut kunnolla kuvia. Kuvista kun fiilis välittyy aivan eri tavalla, kuin tekstistä. Olisi ollut kivaa jakaa teidän kanssa enemmänkin päivästäni!

Lounastimme tyypilliseen espajalaiseen lounasiakaan eli kello 14. Ruokana oli estofadoa eli lihapataa perunoilla ja kasviksilla (tästä toki on niin monta versioo kuin kokkiakin, anoppini laittaa vain lihaa ja perunaa, jättää kasvikset pois), sekä flamenquines con patatas fritas eli uppopaistettua lihapötköjä jonka sisällä on kinkkua ja juustoa, sekä ranskiksia. Itse tosin söin vain estofadoa, flamenquin ja rankalasiset oli tarkoitettu perheen nirsoimmille. Siinä syödessämme Anan toisen pojan huomio kiinnittyi siskonsa vastaan, mitä hän sitten kauhisteli varsin töykeästikkin ”oletko nähnyt mahasi ja kuinka paljon olet oikein lihonut?!?” ”näytat siltä kuin olisit raskaana”. Sisko puolusetli itseään ja sanoi että ne on vain ”onnellisuus kiloja”, pojan vaimo taas näytteli omaa vatsaansa. Minä taas piikittelin pojalle, että katsoisi omaa kaljatynnyriään. 😀 Täällä on tyypillistä sanoa todella suoraan jo joku on lihonut tai laihtunut ja niin omaa kuin muidenkin painoa tarkkailaan. Olen tästä joskus instagram tilini puolella avautunutkin, kuinka myös ihan pikkulapsia jo ”haukutaan” pullukoiksi todella helposti. Täällähän gordo/a sanaa käytetään myös hellittely nimenä, mutta käytetään sitä ihan yhtä ahkeraan siihen sanan oikeaankin tarkoitukseen eli helposti puhutaan muista läskeinä. Välillä jopa ihmettelen, kun mielestäni todella sopusuhtaista naista haukutaan läskiksi, jos on vähän pyllyä ja reittä. Muodot kunniaan hei!

Ja kuten myös arvelin etukäteen, eivät ainakaan tämän perheen espanjalaiset malttaneet olla halimatta tai pussailematta toisiaan. Alkuun pusut jäivät ja varovasti vain halittiin, mutta myöhemmin tulivat ne pusuttelutkin kuvioihin. Vaikka pelko viruksesta oli läsnä ja se puhutti paljon, niin nopeasti se tuntuu unohtuvan tietyissä tilanteissa.

Tuli myös eilen taas yksi tälläinen hieman kulttuuriero puheenaihe… Ruokailumme jälkeen Ana kysyi, ottaako tyttäreni jugurttia jälkiruuaksi. Vastasin, että tuskin, yleensä jättää syömättä. ”No entäs hyytelöä?” Ei. ”No mitä hän sitten syö jälkiruuaksi?” Ei mitään. ”Ei mitään?” Ja tämä jos joku kummastutti, ettei lapsi ottanut mitään jälkiruokaa lounaan jälkeen. Myöhemmin juttelimme vielä lasten maidon juonnista, kun selitin Analle ettei nyt jo reilu 2 vuotias tyttöni koskaan ottanut tuttipulloa ja sai siitä lähinnä raivarit, varsinkin jos minä yritin sitä hänelle tarjota. ”Niin mutta kai hänelle nyt annat maitoa tuttipullosta?” En. ”Mutta lasten pitää juoda maitoa kerran päivässä” Joo, meillä kyllä juodaan maitoa. Lasista, yleensä ruuan kanssa. ”Ai niinkuin jälkiruuaksi?” Ei, kun ihan ruokajuomana. Tämä on asia, mikä myös kummastuttaa paikallisia. Otetaan vielä huomioon, että Ana on jo reilusti yli 60-vuotias, joten hänellä on muutenkin hieman vanhanaikainen ajattelutapa ja pinttyneet tavat.

Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun keskusteltiin samoista aiheesta saman rouvan kanssa… 😀

Ainiin, Analle on syntynyt tässä karanteenin aikana tälläinen pikku yllätys hauvavauva. Tässä meidän naapurustossa pyörii aina välillä vapaana sellainen uroskoira, joka käy pistelemässä naapuruston narttuja paksuksi. Anan koira on myös aina välillä vapaana, tosin pysyttelee siinä oman kodin nurkilla. Yhtenä päivänä, karanteenin alkupuolella, Ana oli huomannut että hänen koirallaan on jokin vialla. Hän oli kuvitellut koiran tekevän kuolemaa, kunnes yhtäkkiä koiran masusta tupsahtikin yksi pieni koiranpentu! Ja vain yksi, mikä on outoa. Hän ei ollut huomannut koko koiran raskautta, joten tämä oli tälläinen todellinen yllätys. Nyt Luna on jo 2 kk ja niin suloinen tapaus! Ana aikoo itse pitää pennun, onneksi. Tämä ei meinaan ollut ensimmäinen kerta kun hänen toinen koiristaan saa pentuja (hänen kolmaskin koira on muuten tämän samaisen nartun aikaansaannos, eri isällä) eikä kaikille pentueille ole aina käynyt yhtä hyvin kun nyt…

Tein muuten instagramin puolella kyselyn, mitä täällä blogin puolella toivottaisiin eniten näkyvän ja eniten kannatusta saivat arkiset postaukset. Tässä nyt siis yksi todella arkinen ja ehkä hieman tylsäkin postaus. Laittakaa ihmeessä kommenttiboksiin tulemaan postaustoiveita! Ja pahoittelut kuvien puutteesta ja siitä, että nämä ainokaiset kuvat ovat kamalan huonolaatusia. Hyvää viikkoa kaikille! <3

Ainiin, lupauudin nyt sitten alkaa käyttämään enemmän myös espanjankieltä instagramini puolella. Mieheni kanssa käydyt keskustelut stoorien puolella ovat aina ollut tykättyjä, sekä lisäksi espanjalaiset ystäväni ovat jo pitkään pyydelleet, joska voisin laittaa välillä jotain myös espanjaksi. Eli saamanne pitää! Laitan kuitenkin aina näissä tapauksissa myös suomennoksen. Pääkielenä tulee silti pysymään suomi, niinkuin tähänki asti.

Instagramista minut löydät nimimerkillä @karlakivimaki